Val­loit­ta­van viit­teel­li­nen ker­to­mus syrjä­kylän met­su­ris­ta, jo­ka ei lan­nis­tu paik­ka­kun­nan sa­han sul­ke­mi­ses­ta.

E­lo­ku­van ku­vas­to tun­tu­reis­ta syrjä­kylän kup­pi­laan on iso osa elo­ku­van te­hoa. Jo­ku­nen esi­ne siellä täällä näyttää ko­vin mo­der­nil­ta, mut­ta kaik­ki muu huo­kuu useam­man kym­me­nen vuo­den taak­se. Tätä ek­soot­ti­sen ta­ka­vuo­tis­ta näyttämöä vas­ten hah­mo­jen töksäh­te­levä dia­lo­gi sol­juu vas­taan­sa­no­mat­to­man suu­rel­la it­sei­sar­vol­la. Lop­pu­tu­los on kuin kat­soi­si mu­seon vit­rii­niin kiin­ni­tet­ty­jen per­hos­ten sii­pien läp­sy­tystä.

On­han tämä ihan kaik­ki­nen­sa ou­to, mut­ta sa­mal­la kau­nis ja ar­voi­tuk­sel­li­sen määrä­tie­toi­nen. Dia­lo­gi up­poaa syväl­le siinä missä no­lo­jen ti­lan­tei­den mie­hen ede­sot­ta­muk­set, mut­ta nyt ei mistään tul­len ja vas­ta­lau­seit­ta mu­kaan­sa ot­taen. Jos suo­ma­lai­set ai­na sa­noi­si­vat mitä ajat­te­le­vat, ja ai­na tietäi­sivät mitä mistä­kin aja­tel­la, voi­si maail­ma ol­la juu­ri täl­lai­nen. Tämä ei välttämättä ole elo­ku­va, mut­ta elä­mys tämä ai­na­kin on.