Mag­neet­ti­sen ve­toa­va tyhjän­toi­mit­ta­ja­ku­vaus col­le­gen ba­se­ball-pe­laa­jis­ta, jo­ta pe­laa­vat enemmän ai­kaa kuin pal­loa ja pe­li­kin on haus­kan­pi­to eikä ame­ri­kan pesä­pal­lo — tai ehkä sit­ten­kin juu­ri se. Vuo­den 1980 pe­rio­di-to­teu­tus an­taa oman lup­sa­kan lisänsä elo­ku­val­le, mut­ta sup­liik­ki hah­mo­kat­ras on hom­man suo­la.

Ker­to­mus on ra­ken­net­tu yh­den vii­kon­lo­pun muo­toon, mut­ta dia­lo­gi on riittävän fik­sua ja tah­ti ve­toa­van syk­kivä, jot­ta tätä voi pitää elävänä sii­vu­na elämä. Syväl­li­sin aja­tus tässä ehkä lo­pul­ta on, että har­kois­sa pu­hu­taan tytöistä ja tyttö­jen seu­ras­sa har­kois­ta, mut­ta ko­ko­nai­suu­te­na pyt­ti­pan­nu on mau­kas. Aa­vis­tuk­sen ajat­te­le­vam­pi ver­sio Ame­ri­can Pie:s­ta.