Näinhän se pitää aloit­taa. Suo­raan hui­pul­le. Sieltä tu­lee pi­dem­pi ja ko­meam­pi il­ma­len­to alas.

Ja saa­puu oi­kea yö är­syttää jo ni­mensä puo­les­ta, kos­ka siitä tu­lee mie­li­ku­va traa­gi­ses­ta no­vel­lis­ta, jon­ka Mi­ka Wal­ta­ri oli­si voi­nut kir­joit­taa 1950-lu­vul­la. Vain mie­li­ku­vis­sa ei py­sytä, sillä elo­ku­va läh­tee ot­ta­maan mit­taa Alf­red Hitch­coc­kis­ta, Fjo­dor Dos­to­jevs­kis­ta ja kreik­ka­lai­sis­ta ta­ruis­ta. Huo­nos­ti­han siinä käy.

Me­nemättä tar­kem­min juo­neen on myön­nettävä, että elo­ku­van ta­pah­tu­mat voi­si­vat pe­rus­tua to­del­li­suu­teen. Mut­ta elo­ku­va­na ta­ma on pe­rin epäus­kot­ta­va. Nuor­ten pääo­sa­ne­sittä­jien rah­keet eivät al­kuun­kaan riitä näin vai­keis­sa roo­leis­sa. Je­mi­na Sil­lanpään kun­niak­si on kui­ten­kin sa­not­ta­va, että hä­nen suo­ri­tuk­sen­sa saa kat­so­jan suo­ras­taan rai­von par­taal­le, mikä ta­val­laan toi­mii, kun on ku­vat­ta­va epä­va­kaa­ta per­soo­naa. Hän on se kaik­kien tai ai­na­kin useim­pien muis­ta­ma ek­sent­ri­nen tyttöystävä, jo­ka al­kaa yhtäk­kiä po­goa­maan ka­dul­la ja si­nua hä­vettää vie­ressä.

Ikä­vintä on se, että kat­so­jan kär­siväl­li­syyttä koe­tel­laan lii­kaa. Jos ei mie­len­kiin­toa voi pitää muu­ten yllä kuin pant­taa­mal­la pää­hen­kilön mo­ti­vaa­tio­ta, eväät ovat ai­ka vä­hissä. Poi­kaystävä kär­sii elo­ku­vas­sa sa­mas­ta di­lem­mas­ta.