Jörn Donnerin rienaustrilogian viimeinen teos, Naisenkuvia, päästää valloilleen itseironisen ohjaajan.
Jörn Donnerin rienaustrilogian viimeinen teos, Naisenkuvia, päästää valloilleen itseironisen ohjaajan. Donner tekee omasta silloisesta kulttuuripoliittisesta roolistaan säälimätönmtä huumoria olemalla Yhdysvalloista Suomeen palannut pornoelokuvien tekijä.
Nyttemmin tämä jää perin juurin Mustaa valkoisella –elokuvan alle turhanpäiväisellä kömpelyydellään, joka muistuttaa varsinkin keinotekoisella dialogillaan Aki Kaurismäestä.
Toinen lähtökohta on nykypäivän katsojan kannalta aikalaisia hedelmättömämpi siinä mielessä, ettei sekstailu kirkonpenkissä enää shokeeraa, eikä enää tarvitse vastaavia suvaitsemattomuuden tabuja rikkoa.
Absurdi komediataso toimii hyvin, kun panomies alkaa jahdata kaverinsa (Aarre Elo) vaimoa (Kirsti Wallasvaara) ja tämän kaveria (Ritva Vepsä) ilmeisen hyvin tuloksin.
Täytyy muistaa, että myös Woody Allen kirjoitti itsensä naissankariksi, eikä Donner toki jää kyydistä. Avainkohtauksen hillitön seisokki (kulma 45 astetta strobosfääriin ja mittaakin 10 tuumaa) on puhuttanut aina: onko se aito vai ei. Jos on, Lauri Törhönen on varmasti kateissaan.
Värikuvan tarkkuus on välttävä, ja hahmot häntivät liikkeessä. Kuitenkin katsottavaa laatua. Ääniraita soi kuin vanerilaatikossa. Ekstoissa Donnerin 60 min. dokumentti ”Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä”. (PS)