Houkutteleeko Unna & Nuuk pilttejämme luonnonuskontojen ja muun huuhaan pariin?
Houkutteleeko Unna & Nuuk pilttejämme luonnonuskontojen ja muun huuhaan pariin? Povaan Mielipide-sivulle vanhempien huolestuneita yleisönosastokirjoituksia. Löytyisikö apuun ketään asiantuntijaa kommentoimaan, onko noitarummun tahdissa tehty aikamatka ollenkaan lapsille sopivaa satuviihdettä? Unna-tyttönenhän on ilmiselvä shamaani ties kuinka monennessa polvessa!
Saara Cantellin ohjaama Unna & Nuuk on raikas koko perheen elokuva, joka vetää oikeista naruista. Sen tarinassa on taikaa kuin Potterissa, muinaista seikkailua Sormusten tarun tapaan, ja löytyypä vielä porttikin toiseen maailmaan. Ullakolta tietysti, ihan kuin Narniassa.
Unna & Nuuk on kuitenkin suomalaisittain arkisempi kuin suuren maailman fantasiaspektaakkelit. Sen kosketus on välittömämpi ja lasten todellista elinpiiriä heijastava.
11-vuotias Unna huolestuu isoisästään, jonka sydän reistailee. Ukki on vanhaa parantajasukua ja uskoo lapsenlapsen haltuun vanhan rummun ja kiviriipuksen. Ne mukanaan Unna voi siirtyä muinaisaikaan etsimään lääkekasvia ukin sydänvaivoihin.
Elekieltä
Kivikaudella Unna kohtaa Nuukin ja tämän heimoväen. Pojan puhe kuulostaa tutulta, mutta ei siitä tyttö silti selvää saa. Elekielellä viestivät lapset joutuvat kohta metsään tunkeutuvan vasarakirveskansan kaappaamiksi. Neuvokas Nuuk katkoo siteet ja pakomatka alkaa. Mutta pääsevätkö lapset kotiin, Nuuk heimonsa luo ja Unna takaisin nykyaikaan ukkia auttamaan? Taikarumpu on ryöstetty ja rohtokin löytämättä.
En oikein ihastunut MC Pölyn ”juurevaan” loppulauluun, mutta Herman Rechbergerin säveltämät rummunlyönnit virittivät alkuvoimaisen tunnelman jo alkutekstien aikana. Heikki Färmin kamera hivelee pilaantumatonta luontoa. Koskemattomat metsät ja puhtaat vesistöt kukoistavat kesän yltäkylläisessä valossa.
Kivikauden asut on elokuvaan ommeltu käsin ja niistä on filminteon jälkeen koottu näyttely Kansallismuseoon. Varhaiskantasuomen kehittelyssä on avustanut Jouko Koivisto Jyväskylän yliopistosta. Aidonkuuloisesti Nuuk kutsuu poppamiesisäänsä Tommi Korpelaa ”itsäksi”. Hyvät viholliset puhuvat tarinassa varhaisskandinaviaa, joka suomenruotsin kaikuineen sopii mainiosti vasarakirveskansan edustajan, karhumaisen Frank Skogin suuhun.
Ystävyyden alku
Lastenelokuvan tuotannossa ei ole vaivoja säästetty. Ohjaaja Cantell on aiemminkin teroittanut kynsiään lastenfilmien parissa. Televisionovelli Tove Janssonin Suuresta matkasta näytti Cantellin joustavuuden myös aikuisen aiheen käsittelyssä.
Puitteet elokuvassa ovat siis kunnossa. Näyttelijöistä erityisesti Skog, Korpela ja Jenni Banerjee ovat kiehtovan intiaanimaisia. Ja lapsia seuraa tietysti mielikseen. Rosa Salomaa uskaliaana Unnana ja Toni Leppe kesyttömänä metsän poikana ovat molemmat kuvauksellisia nuoria, eivätkä ujostele kameraa.
Liekö sitten tarina vai toteutus hankaamassa, kun seikkailu ei hehku, vaan jää kädenlämpöiseksi? Esitys pitäisi saada houkutelluksi lapsinäyttelijän omasta persoonasta, tai henkilöohjaajan olisi oltava todellinen shamaani taivuttelemisessa. Nyt lapset jäävät nukkemaisiksi. Aikuisillakin on tekemisen puute eikä heimokylä vaikuta asutulta. Suppea kuva-ala vaikeuttaa toiminnallisten kohtausten seuraamista. Kuviin ikään kuin tupsahdellaan.
Elokuva on lyhyt, mutta siinä on silti osia, jotka kehittelemättöminä olisi voitu jättää pois. Tarkoitan taksikuskia, jonka Mikko Kouki joutuu näyttelemään tyhjän päälle ja pantiksi. Filmin värejä on ilmeisesti käsitelty digitaalisesti. Jostain syystä metsän vihreään sekoittuu sinertävää sävyä.
Mandart Productionsilla on vankka kokemus luontofilmeistä. Ilmankos Unnassa ja Nuukissakin nähdään hirviä, susia, joutsenia ja karhuja. Luonnontunne filmissä onkin vastustamaton. Myös kohtauksessa, jossa Nuuk ritarillisena eleenä puhdistaa Unnan jalan haavan omalla virtsallaan. Luulen, että tämä on alkuna kauniille ystävyydelle, joka uhmaa aikoja ja etäisyyksiä. (HB)