F. Scott Fitzeraldin klassikkoromaanin uusin tulkinta on saanut hyviä ja perin huonoja arvosteluja.
F. Scott Fitzeraldin klassikkoromaanin uusin tulkinta on saanut hyviä ja perin huonoja arvosteluja. Itse kallistun edellisen tulkinnan kannalle, kahdesta syystä. Ensiksikin Luhrmann on muuttanut ohjaajan lähtökohtaansa: vasen jalka lepää edelleen visuaalisen vauhdikkaassa mahtipontisuudessa, mutta oikea osaa painaa sopivasti jarrua. Moulin Rougessa toimivat salamaleikkaukset on nyt unohdettu. Kehitys on aina myönteistä ja varsinkin silloin, kun pelkona on se, että ohjaajan vaihde on jumittunut junnaamaan samoilla kierroksilla. Ja toiseksi: Kultahattu on jo moneen kertaan versioitu käsite, jolla kuvataan nousukasmaisuutta, sääty-yhteiskuntaa, aina pörssiromahdusta edeltävää hillittömyyttä ja romanttista toiveikkuutta. Jos tähän pystyy jotain lisäämään, on mestari työssään.
Luhrmann osaa linkittää tarinan nykyaikaan. Käytössä on anakronismeja, jossa musiikki toimii välittäjänä. Jos pystyy miksaamaan yhteen 1920-luvun jazzia ja Cole Porteria nykypäivän rapmusiikkkiin ja hiphop-jumputukseen niin, että jopa minä pidän lopputuloksesta, pitää ottaa vähintään hopeahattu päästä. Musiikkipuolella käytetään välikaasuna peräti Bryan Ferryä. Hyvin tuntuu sopivan sekaan.
Eokuva on pitkä, mutta olisi hauska katsoa tämä edeltäjänsä, Francis Ford Coppolan käsikirjoitukseen perustuvan version (1974), kanssa samana päivänä. Jack Claytonin ohjaus oli suoraviivaisempi ja jännittävämpi, kun taas Luhrmannin versio on puolestaan jopa yllättävän hauska.
Leonardo Di Caprion kunniaksi on sanottava, ettei hänen karismansa himmene Robert Redfordiin verrattaessa kuin hieman. Daisyn tärkeä rooli on kuitenkin natisevan jään päällä. Yleinen naismaku on voinut muuttua jazzin kulta-ajoista, mutta ihmettelen, onko näyttelijä Carey Mulligan Gatsbyn pakkomielteen tasolla. Toisaalta, jos kyse on aidosta rakkaudesta, ulkonäkö on toissijaista.
Hieman tähän liittyen: osa tietokoneavusteisista tehosteista näyttää ihmeen keinotekoisilta. Gatsbyn kuuluisa talokin näyttää teräväpiirtoisen armottaman tarkkuuden ansiosta ajoittain pahvilaatikolta.
Ihme kyllä, en ole koskaan lukenut alkuperäistä kirjaa, mutta nyt on ehdottomasti selvitettävä, kertooko Jay Gatsby tosiaan seikkailleensa vuoden 1918 jälkeen Euroopassa muun muassa Suomessa.
Kuva ja ääni ovat preferenssitasoa ja tekevät kunniaa ohjaajan huikealle näkemykselle. Vaikka kyseessä ei ole 3D-versio, kuvan perspektiivi tuntuu toimivan ilman rasittavien 3D-lasien aiheuttamaa fyysistä häirintää. Mieleen tulevat hienoimmat klassiset maalaukset, joiden syvyysvaikutelmaa lisättiin perspektiivikikoilla, varjostuksilla ja oikein valituila väreillä. Ekstroihin on tallennettu vuoden 1926 version traileri, 14 min. poistettuja kohtauksia ja 99 min. dokumentit. Mukana on myös digitaalinen kopiointi iPadille ja muille laitteille. (PS)