Kol­miu­lot­tei­sen­kin Ti­ta­ni­cin en­si-il­las­sa sa­li oli täynnä. Ihan kuin neljä­tois­ta vuot­ta sit­ten, kun Ja­mes Ca­me­ro­nin lai­vajät­ti meillä ui elo­ku­val­li­sel­le neit­syt­mat­kal­leen. Lop­pu­teks­tien jäl­keen te­ki mie­li huu­taa kat­so­jil­le: ”Ei pa­niik­kia! Nai­set ja lap­set en­sin!” Mut­ta tie­tenkään en huu­ta­nut. Ka­tast­ro­fin kus­tan­nuk­sel­la pi­lai­lu on ar­ve­lut­ta­vaa, vaik­ka tra­ge­dia oli­si sat­tu­nut sa­ta vuot­ta sit­ten. Juu­ri se vuo­simäärä tu­lee ku­lu­neek­si me­ri­his­to­rian le­gen­daa­ri­sim­mas­ta on­net­to­muu­des­ta.

Ca­me­ro­nin spek­taak­ke­li te­kee Ti­ta­ni­cis­ta viih­dettä, suur­ta me­lod­raa­maa. Se is­tuu huo­nos­ti oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­jan va­ka­vaan pyr­ki­myk­seen re­konst­ruoi­da ta­pah­tu­mat niin kuin ne oli­si­vat voi­neet mennä At­lan­til­la tuo­na koh­ta­lo­nyönä 15.4.1912.

Vaik­ka Ti­ta­ni­cin his­to­ria on kieh­to­va sinällään, Ca­me­ron so­ke­roi sen Ka­te Wins­le­tin ylhäisö­nai­sen ja Leo­nar­do Di­Cap­rion tai­tei­li­ja­kul­ku­rin luok­ka­ra­jat rik­ko­val­la rak­kau­del­la. Eikä tämä riitä. Tar­vi­taan vielä Ja­mes Hor­ne­rin ja Cé­li­ne Dio­nin sii­rap­pi­nen kan­sansä­vel­ta­pai­lu My Heart Will Go On vies­tittämään mas­say­leisöl­le, missä koh­den sie­lun kiel­ten pitäi­si väräh­dellä.

Hei­koin­ta Ti­ta­ni­cis­sa on pa­ko­no­mai­nen seik­kai­lu­hen­ki. Sitä Ca­me­ron ruok­kii kan­nen al­la ja päällä Bil­ly Za­nen kil­pa­ko­si­jan kolt­to­sil­la. Tum­mi­ne kul­mi­neen Za­ne näyttää mykkä­fil­min ka­ri­ka­tyy­ri­kon­nal­ta, jol­la on enemmän meik­kiä kuin ta­ri­nan nai­sil­la yh­teensä. Hah­mo tuo jut­tuun ti­man­tin­metsäs­tystä ja pys­sy­leik­kejä­kin. Pie­nessä si­vu­roo­lis­sa nähdään suo­ma­lai­nen­kin näyt­te­lijä. Ja­ri Kin­nu­nen esittää – ruot­sa­lais­ta Björn Gun­der­so­nia.

Kun san­ka­ri Jack nä­kee lai­van is­key­tyvän jää­vuo­reen, hän to­teaa: ”­Pa­ha jut­tu”. Ol­les­saan kä­si­rau­dois­sa lai­van ve­den val­taa­mas­sa put­kas­sa, Jac­kin rep­liik­ki kuu­luu: ”Tässä voi käydä pa­has­ti.” Mut­ta suu­ren­moi­set näyt­te­lijät nou­se­vat ta­ri­nan hölmöyk­sien ylä­puo­lel­le. Wins­let ja Di­Cap­rio pää­sivät syystä­kin täh­dik­si Ti­ta­ni­cin myötä. He ovat lah­jak­kai­ta, raik­kai­ta ja kau­nis, jos­kin hiu­kan epä­suh­tai­nen nuo­ri­pa­ri.

Ku­ten lai­va, Ti­ta­nic on fil­minä liian suu­ri ja köm­pelö oh­jat­ta­va. Ca­me­ron ei väistä kaik­kia kä­si­kir­joi­tuk­sen­sa ka­ri­koi­ta ja jää­vuo­ria. Kes­kin­ker­tai­sek­si fil­miä ei sil­ti voi sa­noa. Ti­ta­nic lu­nas­taa lu­pauk­set vii­meistään toi­sel­la puo­lis­kol­la. Lai­vajä­tin va­joa­mi­nen pys­ty­suo­ras­sa me­ren sy­vyyk­siin mat­kus­ta­jien pu­toil­les­sa kyy­distä tuo kau­hunä­kynä mie­leen WTC:n tor­nien lu­his­tu­mi­sen. Oh­jaa­ja on­nis­tuu vä­littämään mat­kus­ta­jien tun­te­muk­set ja näyt ta­val­la, jo­hon pä­teväkään do­ku­men­taa­ri ei pys­ty.

Kol­miu­lot­tei­suus lisää joi­den­kin lai­va­ku­vien di­gi­taa­li­sen kei­no­te­kois­ta vai­ku­tel­maa. Sen­kin voi tul­ki­ta myön­tei­ses­ti. Sa­ta vuot­ta myö­hem­min, hy­lyn jo löy­dyt­tyä, Ti­ta­nic on yhä le­gen­daa. Ame­rik­ka­lais­kir­jai­li­ja Ric­hard Brau­ti­gan kir­joit­ti vuon­na 1968 ru­non Ge­ne­ral Cus­ter ver­sus The Ti­ta­nic kuin sen merk­kinä, että suu­rim­mat tap­piot muis­te­taan jo­pa pi­tempään kuin voi­tot.

Van­haa Ro­sea esittävä 30-lu­vun täh­ti Glo­ria Stuart (1910-2010) on ta­ri­nan sie­lu. Kap­tee­ni­na Ber­nard Hill on täy­del­li­nen. Kun hän lai­van va­jo­tes­sa ot­taa tu­kea ruo­ris­ta, pie­ni hor­jah­dus on hie­no­va­rai­sem­pi osoi­tus sisäi­sen ta­pah­tu­mi­sen il­mentä­mi­sestä ul­koi­ses­ti, kuin oli Ga­ry Old­ma­nin tar­rau­tu­mi­nen por­tai­kon kai­tee­seen Pap­pi luk­ka­ri ta­lon­poi­ka va­koo­jan (2012) lo­pus­sa.

Mui­ta­kin hy­viä kos­ke­tuk­sia Ti­ta­ni­cis­ta löy­tyy. Ro­sen ja Jac­kin tans­si kol­man­nel­la kan­nel­la tuo mie­leen Powel­lin ja Press­bur­ge­rin klas­si­kon Myrs­kyöitä (1945). Mo­lem­mis­sa fil­meissä mor­sian on mat­kal­la häi­hinsä me­ren yli, mut­ta tu­lee toi­siin aa­tok­siin tans­sies­saan viu­lu­jen ja kan­san­mu­sii­kin tah­dis­sa. Yh­teys Powel­liin ei ole sat­tu­man­va­rai­nen. Eräs fil­min hui­kai­se­vim­mis­ta ku­vis­ta ei suin­kaan ole aluk­sen törmäys tai up­poa­mi­nen, vaan se, kun hult­tio­mie­heensä ja rik­kaan rou­va­ru­kan koh­ta­loon­sa tym­piin­ty­nyt Ro­se juok­see juh­la­ha­mees­san lai­van kan­nel­la koh­ti aluk­sen par­ras­ta hypätäk­seen me­reen. Näem­me Ka­te Wins­le­tin vain vyötäröstä alaspäin, juok­se­vat ja­lat pai­koil­laan py­syvää kant­ta vas­ten abst­rak­tis­sa liik­keessä. Hei­lu­van ha­meen al­ta vilk­ku­vat pu­nai­set kengät.

En muis­ta­nut­kaan, mi­ten pal­jon huu­mo­ria elo­ku­vas­sa on. Ca­me­ro­nin it­sei­ro­nia näyttäy­tyy koh­tauk­ses­sa, jos­sa lai­van omis­ta­ja le­vei­lee Ti­ta­ni­cin suu­ruu­del­la. Ro­se mai­nit­see Freu­din teo­riat koon mer­ki­tyk­sestä ja pu­dot­taa mie­hen (myös elo­ku­vaoh­jaa­jan) kor­keuk­sis­taan. Juu­ri voi­man ja voit­ta­mat­to­muu­den hyb­rishän tu­ho­si Ti­ta­ni­cin.

3D-so­vi­tus on Ti­ta­ni­cis­sa tai­do­kas­ta, kun te­ho­kei­no pi­detään ku­ris­sa yli kol­mi­tun­ti­ses­sa fil­missä. (HB)