Ernst Lu­bitsc­hin mai­nei­kas toi­sen maail­man­so­dan ai­kai­nen ko­me­dia jou­tui sa­man­lai­seen ris­ti­ve­toon kuin Chap­li­nin Dik­taat­to­ri tai Suo­mes­sa Veik­ko Huo­vi­sen Vei­tik­ka-ro­maa­ni. Maail­man­his­to­rian pa­him­pien mur­ha­mies­ten esittä­mi­nen hu­mo­ris­ti­ses­sa va­los­sa tun­tuu edel­leen pe­rin ris­kaa­be­lil­ta, saa­ti ai­koi­naan, kun ta­pah­tu­mat oli­vat pree­sen­siä. Hol­lywood oli val­jas­tet­tu pro­pa­gan­da­tar­koi­tuk­siin, ja Tar­za­nin sim­pans­si­kin pel­lei­li ty­pe­rien nat­sien kus­tan­nuk­sel­la.

Hie­noi­sis­ta ta­ka-a­ja­tuk­sis­ta huo­li­mat­ta tämä on kaik­kien hui­jau­se­lo­ku­vien isä ja äi­ti. Ja edel­leen pe­rin haus­ka. Ta­ri­na ker­too var­so­va­lai­sen näyt­te­lijä­seu­rueen us­ka­liaas­ta naa­mioi­tu­mi­so­pe­raa­tios­ta, jol­la py­ritään pe­las­ta­maan kau­pun­gin vas­ta­rin­ta­lii­ke. Lo­puk­si haus­kin­ta on näyt­te­lijöi­den pa­ha ot­taa näyttämö liian­kin hy­vin omak­seen ja suu­ren­nel­la omaa roo­liaan.