Syn­teet­ti­nen huu­me sii­vittää ar­ki­sen bi­le­tytön (S­car­lett Jo­hans­son) ih­mi­sen evo­luu­tion seu­raa­vak­si as­ke­leek­si, fi­lo­so­fi­sia jo­ri­noi­ta ja kuo­le­maa kylväväk­si kos­to­nen­ke­lik­si. Huu­meen myötä tyttö op­pii tai­vut­ta­maan pait­si oman krop­paan­sa myös muut elämän­kap­pa­leet, sähkö­mag­neet­ti­sen sä­tei­lyn ja elot­to­mat esi­neet tah­toon­sa — sa­maan ai­kaan tyttö it­se to­sin muut­tuu päivä päivältä yhä ka­ta­to­ni­sem­mak­si ta­pauk­sek­si.

Luc­bes­son­mais­ta silmä­kark­kia uh­ku­va toi­min­tajännä­ri vaa­tii 100% huo­mion eteenpäin puus­kut­ta­val­la drai­vil­la, mut­ta jär­keä tässä ei ole edes sitä 10 pro­sent­tia ny­kyi­sen ai­vo­ka­pa­si­tee­tin tar­peik­si. Tämä elot­to­mas­ti tie­to­ja ti­put­te­le­va elo­ku­va on pi­temmän pääl­le yhtä pal­kit­se­vaa kuin räis­kintä­pe­lien kat­se­lu you­tu­be-vi­deoi­den kaut­ta. Ehkä elo­ku­van to­del­li­nen luon­ne pal­jas­tuu kun ih­mis­kun­ta op­pii val­jas­ta­maan 100% ai­vo­ka­pa­si­tee­tis­taan, mut­ta sii­hen saak­ka tämä tun­tuu erittäin hyvältä eh­dok­kaal­ta vii­me­vuo­sien huo­noim­mak­si elo­ku­vak­si.