Tämä oli tapaus jo ennen ensimmäisenkään filmikelan valmistumista.
Tämä oli tapaus jo ennen ensimmäisenkään filmikelan valmistumista. Vain Tom Cruise voi olla Maverick, ja vain Top Gun voi olla se kovimmista kovin hävittäjä-elokuva. Viimeiseksi todelliseksi elokuvatähdeksikin tituleerattu Cruise on tässä hyvässä iskussa: melkein yhtä timmissä kunnossa kuin aikoinaan, mutta nyt iän tuomalla harkinnalla modernisoituna.
Melkein puolivuosisataa osien välissä ei paina missään kun maukkaasti uutettu joutsenlaulu herättää 37 vuoden takaisen hitin uuteen eloon. Välissä vierähtäneille vuosikymmenille on mahtunut pitkä lista kopioita ja parodioita, mutta jos alkuperäinenkin on kestänyt hyvin aikaa osaa myös tämä jatko-osa ikääntyä armollisesti. Ilmataisteluissa on asennetta, hameenjahtauksessa kunniallisuutta ja tarinakin yltää tekemään kunniaa kaikille vanhoille kuvioille ilman, että kokonaisuus maistuisi pelkältä kunniakierrokselta. Erityisen onnistunut yksityiskohta on Icemanin (kurkunpään syövästä kärsinyt Val Kilmer) paluu, mikä vaati osittain tekoälyn apua miehen puhekyvyn palauttamiseksi, mutta ihastuttaa ennen kaikkea tekstimuotoisen viestinnän käytöllään.
Osin ilman trikkikuvia tai tietokonetehosteita loihditut hävittäjien manööverit pistävät penkit solmuun ja seinät koetukselle, kuten odottaa sopiikin. Äkkijarrutuksia ja ohilentoja on luvassa, samoin lentopalloa ja soneettien etiäisiä, mutta todellinen yllätys on aikuismainen ote keskenkasvuiseen toimintaan. Tarinan finaali on vähintään yhtä kiiltokuvamainen kuin ensimmäiselläkin kerralla, mutta nyt fatalismin kanssa flirttaillaan iän suomalla rintaäänellä ja ehkäpä vielä suuremmalla antaumuksella koko elokuvan ajan. Tämä jos mikä on vuosikerta-poparia suoraan myllystä. (IJ)