Brunhilde Pomsel ei tunne pienintäkään syyllisyyttä.
Brunhilde Pomsel ei tunne pienintäkään syyllisyyttä. Natsi-Saksan propagandaministerin Joseph Goebbelsin sihteeristöön kuulunut nainen on kertonut samaa tarinaa aina sodasta lähtien. Historian pienellä viiveellä avaamat kauhistavat totuudet eivät aikalaisten silmissä näyttäytyneet mitenkään arveluttavina, Puolueen töissähän sitä vaan oltiin.
Vapaaehtoisen, dokumentaarisen todistajanlausunnon tekee mielenkiintoiseksi Brunhilde Pomselin työpaikka. Nuori neiti työskenteli propagandaministeriössä hyvinkin läheisessä kontaktissa valtaapitävien kanssa. Propagandan peruspiirteisiin luulisi kuuluvan ydintyöryhmän sisäinen tieto salattavasta ja muokattavasta materiaalista. Mutta ei, tärkeät kuoret olivat aina sinetöityjä.
Vuoden 2017 Docpoint-ohjelmistossa nähtävä itävaltalaisdokumentti A German Life uppoutuu yhden lähipiiriläiskertomuksen kautta keinoihin käsitellä saksalaisten kollektiivista häpeää. Syyttömyyden todistelu, tietämättömyyteen vetoaminen on ainoa keino selvitä kansakunnan ikuisesta haavasta, ajautumisesta joukkohypnoosin uhrina osaksi holokaustia.
Brunhilde Pomselin pitkän haastattelun kiinnostavin anti on kylmä suhtautuminen ihmisten syyttäviin lauseisiin. "Me emme olisi suostuneet", sanovat ihmiset tuomiten. "Kyllä olisitte", vastaa Goebbelsin sihteeri — kamerasta lasittunein silmin ohi katsoen.
Tarina saattaa jäädä puhkikolutun lajityyppinsä viimeiseksi. Haastattelun aikoihin 103-vuotias Pomsel on vastannut samoihin kysymyksiin väsymykseen asti. Koppava suhtautuminen jälkipolvien uteluihin saa vastaukset kuulostamaan ulkoa opetelluilta. Herää kysymys, alkaako yksilö lopulta uskoa omaa tarinaansa, oli se sitten totta tai tarua. Pomsel todistelee osattomuuttaan, selkä lähestulkoon liioitellun suorassa.
Haastattelua syventämään on haalittu runsas määrä arkistomateriaalia sotapropagandan eri puolilta. Raskaan monologin keskellä nämäkin animaatiot tuntuvat kevennyksiltä. Loppupuolta kohti insert-valikoima sukeltaa hurjaan ruumisgalleriaan, vieden tunnelman sotadokumentin vaativiin syvyyksiin. Toisen maailmansodan tuntijalle A German Life ei uusia syvyyksiä tarjoa, etusivu pysyy samana.
Mustavalkoinen digitaalikuva on käsitelty äärimmäisin kontrastein. Haastateltava puhuu kameran välittömässä läheisyydessä, turtuneista kasvoista ei saa kaivamallakaan irti pienintäkään katumusta. Elämässä on tarpeeksi kärsimystä ilman osavastuuta holokaustista. (VA)