Or­vok­si jää­nyt pik­ku­tyttö jou­tuu muut­ta­maan setänsä luok­se maal­le van­haan su­ku­kar­ta­noon ja löytää it­sensä taia­no­mai­ses­ta maail­mas­ta, jo­ta ra­sit­taa vuo­si­sa­to­ja van­ha su­ku­jen vä­li­nen vi­han­pi­to. Ai­kuis­ten ju­rot­taes­sa ot­taa ur­hea tyttö so­vin­non et­si­mi­sen omil­le har­teil­leen.

E­li­za­beth Goud­gen vuon­na 1946 jul­kais­tuun las­ten­kir­jaan "T­he Litt­le Whi­te Hor­se" pe­rus­tu­va sa­tu­seik­kai­lu tun­nus­taa yl­peäs­ti brit­ti­juu­riaan ja tuo mo­nel­la ta­paa mie­leen niin ikään toi­sen maail­man­so­dan jäl­keen il­mes­ty­neet Nar­nian ta­ri­nat. Sa­mal­la ta­pail­laan vah­vas­ti myös Ro­meo­ta ja Ju­liaa, mut­ta on­nek­si lop­pu­rat­kai­su on lap­siystäväl­li­sem­pi. Lop­pu­tu­lok­se­na on klas­si­sen puh­das ja ihail­ta­van vet­reä sa­tu.

E­lo­ku­van ta­ri­na ei yllättä­viin kään­tei­siin hai­rah­du, mut­ta vik­to­riaa­ni­ses­ta Eng­lan­nis­ta am­men­ta­va lu­moa­va maail­ma ja eloi­san läm­min­hen­ki­set hah­mot imai­se­vat hy­vin mu­kaan­sa. Myös il­meeltään on ky­se ko­meas­ta sa­tue­lo­ku­vas­ta, jo­ka loih­tii esiin näyttä­viä miljöitä ja rik­kaan mie­li­ku­vi­tuk­sek­kai­ta pu­ku­ja — eikä yk­sikään te­hos­te­jak­so pistä ne­ga­tii­vi­ses­ti silmään vaik­ka bud­jet­ti tus­kin on ol­lut Har­ry Pot­te­rei­den ta­soa.