Toi­nen tuo­tan­to­kau­den di­lem­ma al­kaa vai­va­ta True Bloo­dia siinä missä mo­nia huo­nom­pia­kin viih­de­sar­jo­ja. Toi­min­ta su­jah­taa en­tistä vah­vem­min pilk­kaa­maan te­le­vi­sio­sar­jo­jen pe­ti­puu­hien inf­laa­tio­ta, us­kon­nol­lis­ten ää­ri­liik­kei­den hur­mos­ta ja näi­den kääntö­puol­ta, em­pa­tiaa elol­lis­ten vä­lillä. Ikävä kyllä sa­mal­la läh­tee sa­la­peräi­syy­den pin­ta­si­laus­ta, kun ta­ri­nat muut­tu­vat en­nal­ta-ar­vat­ta­vim­mik­si.

Tuo­tan­to­kau­den uu­sia tee­mo­ja ovat neit­syys ja lap­set­to­muus. Erään­lai­nen Jee­sus-al­le­go­ria­kin koe­taan. Aiem­min hyvää oli se, kun si­vu­hen­kilö­hah­mot vaih­toi­vat elas­ti­ses­ti sta­tus­taan pa­hois­ta hy­vik­si. Nyt tämä veks­laa­mi­nen al­kaa är­syttää.

Lo­pul­li­nen niit­ti on mai­na­din sug­ge­roi­mat kyläläi­set, jo­ka on tee­ma­na pe­rin heik­ko esi­tys Step­hen Kin­gin huo­noim­mis­ta ro­maa­neis­ta. Ro­me­ron Night of the Li­vin Dead ja Car­pen­te­rin Hyökkäys po­lii­sia­se­mal­le saa­vat sa­maan ta­paan osan­sa.

Pie­nen Suo­men pie­ni Pe­ter Franzén pää­see te­kemään pie­nen osan Eri­cin ta­kau­mas­ta, jos­sa God­ric te­kee vii­kin­gistä kuo­le­mat­to­man. Mut­ta eipä ymmär­retä vää­rin, Franzé­nin suo­si­rus­ta voi kat­soa jo­pa kan­sal­lis­ta yl­peyttä tun­tien. Ylei­sur­hei­lu­me­nes­tys on ol­lut ar­vo­ki­sois­sa sen ver­ran har­vi­nais­ta vii­me vuo­si­na.