Mikä onkaan kiinnostavampaa kuin toinen ihminen yksityisimpinä hetkinään?
Mikä onkaan kiinnostavampaa kuin toinen ihminen yksityisimpinä hetkinään? Siihen ei perustu ainoastaan käsikirjoittaja Andrew Niccolin nerokas ajatusleikki elokuvassa Truman Show (Rex 1), vaan koko satavuotinen filmiteollisuus, joka vetoaa haluumme tirkistellä välillä muiden elämää.
Ei-toivottuna lapsena syntynyt Truman Burbank on jo kohdussa adoptoitu mediamoguli Christofille, joka studiotaivaastaan ohjaa Trumanin vaiheista nostalgista saippuasarjaa. Mikään Seahavenin saarella ei ole aitoa, paitsi kuplassa asuva poikamme, joka ei itse tiedä elonsa pienimpiäkin piirteitä 24 tuntia vuorokaudessa seuraavista piilokameroista.
”Parasta ystävää” ainaisine olutpakkeineen näyttelevä Marlon väittää, ettei Trumanin keinomaailma ole väärennös, vaan ”hallittua elämää”. Jopa Marlonin miesten keskeiset, toverilliset puheetkin tulevat mefistomaisen Christofin saneluina.
Poika kuplassa
Aikuinen ei mahdu asumaan nukkekodissa. Seinät murtuvat ympäriltä. Onnelaksi luullun kotipaikan kaupunkikuva ja maisema auringonlaskuineen paljastuvatkin sarjaksi valoefektejä ja hataria pahvikulisseja. Truman Shown parasta antia ovat pienet virheet, ne tahrat täydellisessä, joiden kautta miehelle alkaa valjeta jonkin olevan pois oikeasta.
Auvoinen olo ohjaaja-isän suojattina tämän luomassa lempeässä vankilassa lakkaa sillä hetkellä, kun Truman oivaltaa vapaan tahdon ja rakkauden merkityksen sekä oppii tuntemaan itsensä.
Truman Show on nautittava jo Jim Carreyn suorituksen takia. Truman ihastuttaa televisioyleisön olemalla luonnollinen, ihmettelevä ihminen. Carreyllä taas on kyky, jota ei moneltakaan koomikolta tai näyttelijältä löydy: hänestä katsoja välittää. Siksi Carrey voi esittää räkänokkaa, mielipuolta tai naiivia hölmöä suosion kärsimättä. Huonokin kritiikki valuu hänestä kuin vesi hanhen selästä ja kohdistuu aina ennemmin elokuvaan kuin sen tähteen.
Ed Harrisin esittämä tele-visionääri Christof on Trumanille samalla kertaa rakastava ja julma isä. Kärjistyneimmillään Truman Show rinnastaakin näiden suhteen Jumalaan ja Jeesukseen. Christof saa tuulen puhaltamaan ja auringon nousemaan pelkällä käskyllä ja lopulta poikakin kävelee vetten päällä.
Faustin legendakin tulee mieleen, mutta ehkä onnistuneempia ovat tekijöiden vähän vaatimattomammat viitteet. Ajatellaanpa villilasta Truffaut´n elokuvassa Kesytön tai Trumanin epänormaalin elämän suhdetta kahlittuun ja luonnostaan eristettyyn King Kongiin. Tai itsensä vieraaksi tuntevaan Frankesteinin hirviöön.
Oscarin arvoinen
Katsokaapa miten Carrey tarkastelee taivaalta pudonnutta valonheitintä: kuin apina outoa objektia Kubrickin Avaruusseikkailussa. Näyttelijä ansaitsee Truman Showsta Oscarin siinä missä Tom Hanks Forrest Gumpista. Muille tekijöille jakaisin moitettakin. Kuten Gump myös Truman Show on kiistanalainen teos. Onko kyseessä terävä, intellektuelli satiiri, vaiko sittenkin vain näennäisen kriittinen, viihteelle pikkusormensa antava Hollywoodin uusin muotituote?
Kysyä voi myös kumpi on parempi taiteilija: sekö, joka tekee kaavamaisesta aiheesta lähtökohtiaan suuremman, hienon lajityyppielokuvan — vaiko se, joka toteuttaa ainutlaatuisen idean keskinkertaisesti? Edellisestä kävisi esimerkiksi torstaina auto-onnettomuudessa kuolleen Alan J. Pakulan Grisham-jännäri Pelikaanimuistio ja jälkimmäisestä juuri Truman Show.
Jostakin syystä luulin, että filmin ohjaaja oli Mike Nichols, enkä tullut hullua hurskaammaksi, kun näin lopputeksteissä Peter Weirin nimen. Todistajan ja Kuolleiden runoilijoiden seuran ohjaaja tekee nyt käsikirjoituksen mainioista tilanteista tavanomaisia. Naurussa on kyllä pitelemistä, mutta missä on satiirin piikki? Tai sääli ja kauhu? Ainoa puoltaja, Trumaniin kiintynyt tv-sarjan entinen avustajakin muuttuu loppukuvissa passiiviseksi taivastelijaksi. Ja naishahmon mainostettu radikalismi rajoittuu sopivasti seinälle kiinnitettyihin protestijulisteisiin. Truman itse poistuu kameran ulottuvilta nenäkkäällä latteudella. Enemmänkin odottaisi filmiltä, joka kuvittaa vanhan filosofin ohjetta olla mieluummin kärsivä ihminen kuin tyydytetty sika.
Olen myöhemmin antanut kertoa itselleni, että Truman Show olisi erittäin pätevä kuvaus siitä, miltä psykoosi sisältäpäin tuntuu. (HB)