Roger Brown on 168 senttiä pitkä.
Roger Brown on 168 senttiä pitkä. Varren on pakko riittää, kun oman elämänsä huijari pannaan kerrankin seinää vasten. Brownilla on hulppea talo, mutta myös kymmeniä miljoonia velkaa ja salaisuus, joka ei kestä päivänvaloa.
Rogerin vaimo Diana (Synnøve Macody Lund) on miehen heikko kohta. Biologinen kello käy ja vaimo haluaisi lapsen, johon hämäräyrittäjä ole kypsä. Riittämättömyyden tuntua tuovat ne puuttuvat sentit, joita ökyelämällä paikataan.
Päivisin Roger metsästää ovelilla metodeillaan kykyjä liike-elämän johtopaikoille. Mutta headhunterin työnsä varjolla Roger saa ohimennen kysyttyä myös pomoehdokkaan arvotaiteesta. Onko sitä, paljonko ja missä? Turvafirmassa myyräntyötään tekevä pikkukonna Kjikerud (Eivind Sander mainiona ketkuna) avaa portit isännälleen, joka mestarivarkaana noutaa taulut pois roikkumasta. Onnistuneen keikan päätteeksi Brown kuorii välityspalkkion rikollisilta taidemarkkinoilta. Mille tahansa arvoteokselle kuulemma löytyy markkinat, oli taide kuinka tunnettu hyvänsä!
Satelliittipaikannusjärjestelmiä kehittävä Pathfinder-yhtiö palkkaa Rogerin etsimään uutta johtoa itselleen. Lupaava rekryytti Clas Greve (näyttävä Nicolaj Coster-Waldau) on enemmän kuin suittu bisnespinta näyttää. Ja mies on iskenyt silmänsä Dianaan. Kohta ei hippasilla hypitä vain natsiaikana kadonneen Rubensin maalauksen perässä, vaan globaalissa, tappavassa pudotuspelissä.
Tarina on monelle lukijalle tuttu Jo Nesbøn alkuperäisromaanista Kukkulan kuningas. Kirja on jatkanut nousua bestsellerlistoille Euroopan lisäksi myös Yhdysvalloissa. Englannissa Nesbø on vuodan 2011 toiseksi myydyin kirjailija.
Kukkulan kuningasta en lukenut, mutta tuskin Morten Tyldumin oivallinen filmiversio alkuteoksen aiheita pettää. Tarina alkaa tavanomaisen nokkelasti. Pian matka kuitenkin mutkistuu ja katsojaa viedäänkin aivan toiselle reissulle, kuin mille hän luuli lähteneensä. Jännitystä, mutkallista juonta ja hirtehistä huumoria kehitellään veijarimaisissa tunnelmissa. Synkäntumman reunuksen tarina saa, kun näyttää siltä, että Roger on vaarassa menettää ei vain rahat, tavarat ja vaimon, vaan myös oman identiteettinsä ja lopulta henkensä.
Ohjaajana Tyldum vetää oikeista naruista ja annostelee käänteet nautittavasti. Brownin tyylikkään hillitty julkisivu murtuu ja kulissielämä paljastaa altaan homeiset runkokerrokset. Rinnastuksin Headhunters riisuu kyynisen menestyjän ilkosilleen. Polvilleen pantuna Brown joutuu rakentamaan identiteettinsä uudelleen haaksirikkoutuneen elämänsä pirstoista.
Aksel Hennie ei turhaan ole Norjan superjulkkis. Ärsyttävän itsetietoinen Roger Brown viehättää ensin silkalla röyhkeydellään, mutta kerää lopuksi yleisön empatiat hylkiöksi joutuessaan. Samassa pienessä miehessä asuu sekä kopeus että koskettavuus. Roger putoaa kirjaimellisesti pohjalle. Metsästäjästä tulee saalis ja pikku-Daavid joutuu taistelemaan ylivertaista Goljatia vastaan.
Notkeasti Hennie osoittaa muuntautumiskykynsä. Kerronnan kaarta on nautinto seurata, kun päähenkilön olemus puretaan kuin maatuskanukke ja rakennetaan sitten uudelleen: Roger Brown pala palalta. Miten tukka nuoltuna purjehtinut Armani-mannekiini selviää, kun paska iskee potkuriin?
Headhunters esittelee teemansa näppärästi ja lomittaa tyyppihahmotelmat ja persoonallisemmat luonnekuvat taiten riehakkaaksi äityvään toimintaan. Taustajuonta ei venytetä bondmaisesti maailmalle, vaan nyt ”global is local”: kaupungin ja maaseudun vastakkainasettelu riittää. Surrealistista särmää löytyy niin siirtolapuutarhan puuceestä kuin tahallaan ja vahingossa väärinkäsitetyistä henkilöllisyyksistä.
Roisia yllätyksiä, äkkikäännöksiä ja veritöitäkin löytyy elokuvassa joka kulman takaa. Viitteitä on otettu Quentin Tarantinon filmitarinoista siinä mielessä, että elokuvan alussa ei voi arvata, mihin kaikki johtaa. Roger Brown joutuu myllytykseen ja vedetään kölin alta. Ehkä odottaisi, että mies muuttuisi matkalla vielä enemmänkin.
Mutta totta kai lopussa puntit pannaan tasan ja ylikin. Ainakin Roger Brown oppii, ettei kyse ole miehen puuttuvista senteistä, vaan henkisestä ryhdistä. Ja onhan se sisäinen kauneuskin ihan aliarvostettua.
Konnapuolella Headhunters on kaavamaisimmillaan. Tehoagentti on tehoagentti – ei sen kummempaa. Myös loppuratkaisu on turhan mutkikas, toisaalta silmänkääntötemppuna helppohintainen. Viime metreillä Headhunters sortuu turhaan selittelyyn ja kuvien silittelyyn. Ihan jokaista solmua ei tarvitsisi solmia näin siististi sykerölle.
Mutta aika vastustamaton filmi Headhunters silti on – vaikkei koirankohteluineen ihan sovikaan valtakunnallisen Eläinten viikon elokuvaksi. Virkistävää nähdä heti ruotsalaisen Pedon jäljillä -filmin jälkeen toinen mainio pohjoismainen rikoselokuva — eikä aina niitä sisäsiistejä amerikkalaisia. (HB)