Tv-sarjat ovat tyhmiä.
Tv-sarjat ovat tyhmiä. Niistä tietää aina etukäteen, että supersankarit kyllä selviytyvät, sanoo 6-vuotias pikkupoika varmana mielipiteenä elokuvassa Walkabout. Elokuvassa, jossa juuri kukaan ei selviydy hengissä tai emotionaalisesti vahingoittumatta.
Walkabout – Erämaan vangit on brittiohjaaja Nicolas Roegin (s. 1928) paras teos – jollei lasketa edellisvuonna 1970 valmistunutta elokuvaa Performance — Notting Hill klo 11.17, jonka Roeg ohjasi yhdessä Donald Cammellin kanssa. Walkabout on siis Roegin onnistunein ”soolo-ohjaus”, vaikka sen jälkeen hän tekikin vielä useita fiksuja, kulttimaineessa olevia elokuvia. Ura on jatkunut näihin päiviin asti, joskin rutiinitöiden parissa.
Roegin joutuminen tv-tuotantojen, Raamatun kertomusten ja Nuoren Indiana Jonesin seikkailujen kuvittajaksi on suuri menetys, sillä etenkin 70-luvulla hän oli englantilaisen elokuvan suuri lupaus. Performance, Walkabout ja Don’t Look Now — Kauhunkierre (1973) ovat mestariteokset, mutta kiinnostavia toki myös David Bowien hahmottaman avaruusolennon seikkailut Maassa elokuvassa The Man Who Fell To Earth — Mies joka putosi maahan (1976), vuosikymmenen vaihteessa syntynyt Bad Timing — Outo intohimo (1980) ja vielä Wellesin Citizen Kane ja Mollbergin Ystävät, toverit –elokuvien mahtimiestarinaa muistuttava Gene Hackman-filmi Eureka — Kuka murhasi Jack McCannin (1983). Seuraavissa töissään, kuten Insignificance — Yhtä tyhjän kanssa (1985) ja Castaway — Aution saaren unelma (1986), kunnianhimoinen älykköohjaaja alkoi haahuilla ja menettää otettaan.
Roegin tason lasku – vai oliko se vain tinkimättömän taideohjaajan tekemisen mahdollisuuksien kapenemista pienentyvien budjettien ja yleisöjen paineissa? – ei tee tyhjäksi hänen merkittävää panostaan 70-luvun brittielokuvan keskeisenä lipunkantajana. Walkabout on modernin elokuvan ylväs kukinto, jota vertautuu hyvin saman vuosikymmenen alussa rapakon toisella puolella Yhdysvalloissa tehtyihin uuden kultakauden avainteoksiin Altmanilta, Scorseselta, Coppolalta ja Spielbergiltä. Roegilla oli tarjota altmanmaista joustavaa eklektisyyttä ja Scorsesen alamaailmalle vastineena brittiläisen työväenluokan ja rikosjengien karheutta. Samalla kun Roeg kantaa mukanaan brittiläisen 60-luvun uuden aallon ja ongelmaelokuvan perinnettä, hänestä löytyy myös mondeenia eurooppalaista tyylittelijää ja monikerroksisen taide-elokuvan tekijää Joseph Loseyn tapaan.
Vaikka Roegin elokuva perustuu englantilaiskirjailija James Vance Marshallin (oikealta nimeltään Donald Gordon Payne 1887-1964) vuonna 1959 julkaistuun samannimiseen romaaniin, ohjaaja tekee alkuteoksen innoittamana tarinasta aivan omanlaisensa lisäten aiheeseen tavaramerkkimäisiä kosketuksia kuvaratkaisuissa ja kasvattaen kertomuksen pessimismiä tinkimättömällä logiikalla, joka läpäisee teoksen alkuasetelmasta lähtien sen loppuratkaisuihin asti.
Alkuperäisromaanissa nuori valkoinen teinityttö ja hänen pikkuveljensä joutuvat Australian autiomaan armoille, kun heitä sukulaisvierailulle vievä lentokone syöksyy maahan. Sisarukset jäävät ainoina henkiin. Roegin versiossa – käsikirjoitus Edward Bond – työpaikkansa, toivonsa tai molemmat menettänyt perheenisä (John Meillon) ajaa lapsensa kuplavolkkarilla kuumaan erämaahan tehdäkseen itsemurhan ja viedäkseen jälkikasvun mukanaan kuolemaan. Perheen äiti on jätetty kotiin hoitamaan kotirouvan arkirutiineja.
Tilannetta pakenevat sisarukset (Jenny Agutter, kuvausten aikaan 17-vuotiaana) ja noin 6-vuotias Luc Roeg (ohjaajan poika, elokuvan krediiteissä nimellä Lucien John) vaeltavat kuivassa hiekkaerämaassa ja kiipeilevät pitkin ikiaikaisia kalliomuodostelmia, joiden laelta näkyy vain silmänkantamaton, jatkuva autiomaa (jota tosin pikkuveli luulee mereksi). Isosisko pitää moraalia yllä seikkailun varjolla selittäen tilanteen parhain päin ja isän kyllä tulevan kohta perässä. Pikkupoika pärjää pitkälle mehun voimalla. Mukana on myös transistoriradio, josta ”isä on sanonut, että patterit kestävät 400 tuntia”. Pian lasta alkaa kuitenkin samoilu väsyttää ja nestehukka vaivata — kuuma aurinko paahtaa armotta.
Pelastukseksi koituu pieni keidas, jossa on hiukan suojaa ja ennen kaikkea puhdasta vettä. Ensiksi näky tuntuu kangastukselta, mutta paljastuu aidoksi. Sisarukset juovat ja pikkuveli pulikoi. Kumpikaan ei huomaa kerätä vettä varastoon ja aamulla lähde onkin kuivunut. Toinen, vielä suurempi ihme paria kohtaa, kun toivon jo hiipuessa heitä päin astelee vaelluksellaan – walkaboutilla – oleva nuorukainen, tytön ikäinen aboriginaali, Australian alkuasukas. Mustaa poikaa esittää ensimmäisessä elokuvaroolissaan 17-vuotias David Gulpilil (elokuvan krediiteissä David Gumpilil). Gulpilil on paljon filmeissä käytetty näyttelijä (ja perinnetanssija), joka viimeksi esiintyi iäkkäänä Baz Luhrmannin suurelokuvassa Australia.
13 – 16-vuoden iässä aboriginaalinuorukaiset lähtevät walkaboutille, jonka aikana heidän täytyy selviytyä omin avuin erämaassa, joka on tarjonnut heidän suvulleen elinympäriston jo kymmeniä tuhansia vuosia. Yhteistä kieltä valkoisten kanssa ei ole, mutta ikäkausi ja yhteinen kohtalo – valittu tai vastentahtoinen vaellus – yhdistävät. Alkuasukas opastaa, miten kuivuneestakin lähteestä imetään ruo’on läpi vettä, miten kenguruita metsästetään ruoaksi, miten nuotio sytytetään ilman tulitikkuja ja kuinka hiilloksille asetetun saaliin verisistä sisälmyksistä saadaan helpotusta auringon polttamalle iholle.
Pikkupoika on välittömästi yhtä pataa vieraan kanssa, mutta tyttö on etäisempi. Tämä panee merkille nuorukaisen alastomuuden, joka olisi shokeeraavaa missä tahansa muualla paitsi täällä, missä se tuntuu asiaankuuluvalta. Nuori abomies toimii oppaana ja suojaa heikompiaan, vie veden ja ruoan luo sekä huolehtii nuotion lämmöstä öisin. Mutkaton elämäntapa johtaa kuitenkin nuorukaisen harhaoletuksiin. Kuolettavasta autiomaasta on hänen myötään löytynyt yltäkylläinen paratiisi, mutta kun saavutaan taas ns. sivistyksen liepeille, tilanne muuttuu täysin.
Abo löytää ”uudelle perheelleen” kodin, hylätyn talon rauniot. – Rakastan sinua kuin oman heimoni naista. Me saamme paljon lapsia, poikia ja tyttöjä, nuorukainen sanoo tytölle silmät loistaen. Mutta tytölle sivistyksen merkki, vaikka autiotalokin, palauttaa mieleen entisen elämän, maailman, johon hänet on kasvatettu kuuluvaksi. Edes maalatun nuorukaisen rituaalisen kosiotanssin magia ei tehoa valkoiseen naiseen, joka on kuullut pikkuveljeltään, että lähellä on kaupunkiin johtava asfalttitie. Abomies, joka luuli löytäneensä walkaboutillaan elämänsä suunnan ja tarkoituksen, kokee loppunsa tulleen huomatessaan, että hänen mustan maailmansa ja naisen valkoisen maailman välillä on ylittämätön kuilu.
Nicolas Roeg on toiminut kuvaajana mm. Truffaut’n Fahrenheit 451:ssä, Roger Cormanin kauhuelokuvassa Punaisen surman naamio ja David Leanin Tohtori Zhivagon toisena kuvaajana Freddie Youngin ohella (ilman krediittiä). Roeg kuvasi myös itse omat elokuvansa Performance ja Walkabout (jossa on korostetusti krediitti ”Directed and photographed by”). Roegin kuvaustyyli on loistokas ja leimallinen. Niissäkin ohjauksissa, joita Roeg itse ei ole kuvannut, hänen merkkinsä näkyy. Niissä otokset ja kuvat ovat fragmentaarisia, sirpaleisia, palapelimäisesti täydentyviä.
Juonen ja tapahtumien aikajärjestys on Roegin filmeissä usein rikottu, muttei koskaan sovinnaisin takautumin, flashbackeiksi. Aika ja avaruus ovat Roegilla näkyvillä abstraktisti kuin kubistisissa maalauksissa. Kerrontaa avataan monista kulmista toisiinsa lomittuvin otoksin ja stillikuvin, ranskalaisen uuden aallon modernismin mieleen tuovin rinnastuksin, ennakoinnein ja viipein, jotka venyttävät aikaa joustavaksi. (Kuuluisin esimerkki lienee Kauhunkierteessä, jossa Roeg yhdistää nerokkaasti ellipsin katsojaa aktivoivaa aukkoisuutta ja käänteistä kronologiaa: katkelmallisissa kuvissa näemme päätostilanteen, jossa Julie Christie ja Donald Sutherland pukeutuvat, mutta pukeutumisen lomaan leikataan hetkeä edeltäneen rakastelun kuvia.) Pahimmillaan visuaalisuus on niissä Roegin heikommissa elokuvissa, joissa yltiopäinen kuvittaminen nousee itsetarkoitukseksi. Parhaimmillaan Roegin erikoislaatuinen ja kiihkeä katse houkuttelee mukaan ja palkitsee elokuvien älyllisiin peleihin ja kerroksellisiin rakenteisiin ja muotoratkaisuihin vähemmänkin tottuneen katsojan. Walkabout onkin modernin filmin kuvaukseltaan rikkaimpia teoksia.
Vaasalainen Future Filmi on julkaissut elokuvan ensi kertaa Suomessa dvd-levyllä. Meillä sitä ei ole nähty kuin kerran televisiossa aikaisemmin. Walkabout olisi ehdottomasti omimmillaan valkokankaalla, jotta sen koko vaikutus tulisi esiin. Mutta dvd on hieno toiseksi paras vaihtoehto. Hyvälaatuinen kuva tuo esiin Roegin tarkkaan harkitun ja viimeistellyn visuaalisuuden. Käsitteeksi muodostuneen elokuvasäveltäjän John Barryn musiikkiteemat tuntuvat jousille sovitettuine melodioineen aluksi filmin 70-lukulaista modernismia perinteisemmiltä, mutta palvelevat sittenkin hyvin yhtenä etäännyttämiskeinona, kontrapunktimaisena vastakohtana, ja paljastuvat lopulta myös Roegin kaleidoskooppimaista kerrontaa kokoavaksi ja yhtenäistäväksi elementiksi.
Vaikka kertomus on yksinkertainen ja perusasetelmiltaan helposti lähestyttävissä, ja vaikka pääosissa ovat lapset ja nuoret, Roeg ei päästä filmiä missään vaiheessa sentimentaaliseksi tai sensaatiomaiseksi. Kuvaamisen tapa, yhdistelmä dokumentaarisuutta ja abstraktia mutta varmaotteista ”kokeellisuutta”, etäännyttää katsojan välittömästä, pavlovinkoiramaisesta reaktiosta. Etäämpää, sivusta tarkkaillen voi usein nähdä selkeämmin. Lasten kohtalo, uhkaava, armoton luonto ja abon hahmossa tuleva ihmepelastus eivät kirvoita helppoja kyyneliä, vaan aiheuttavat ihmetystä, uteliasta ja älyllisesti prosessoivaa kiinnostumista henkilöitä liikuttaviin yhteiskunnallisiin mekanismeihin.
Vanhaa sääntöä kuin uhmaten Roeg kuvaa elokuvassaan paljon eläimiä ja sen lisäksi vielä lasta. Mutta pikkupoikakaan ei ole vain suloinen täky, automaattirefleksin aiheuttaja katsojalle. Aluksi poika käyttäytyy lapsenomaisen odotetusti. Mutta myöhemmin selviää, että hän onkin tajunnut traagisista tapahtumista paljon enemmän kuin siskonsa – tai me yleisö – olemme arvanneet. Jo varhain poika toteaa tietävänsä, että he ovat eksyksissä. Loppupuolella, sivistyksen häämöttäessä, hän paljastaa siskolleen tienneensä myös, miten isälle oli todellisuudessa käynyt. Ja merkityksellisemmin: poika on se, joka ensimmäisenä tajuaa ja kertoo aboriginaalin kohtalosta. Paradoksaalisesti Roegin tinkimätön ja kirkas strategia johtaa kuitenkin myötäsukaista Disney-sentimentaalisuutta järisyttävämpään järkikokemukseen, joka jää mieleen pitemmäksi aikaa kuin keskiverron filmin muka katharttinen tunnepurkaus.
Kaiken tämän Roeg saa Walkaboutissa aikaan kauneutta ja eroottisuutta unohtamatta. Kahdessa viipyilevässä kohtauksessa näemme Jenny Agutterin uimassa alastomana. Niistä ensimmäisessä hän ui kalliolammessa yksin ja kaikessa rauhassa olostaan ja vapaudestaan nauttien. Kohtauksesta leikataan ravinnon hankinnassa ahertaviin poikiin, mutta kuva palaa pian taas pääkohteeseensa, neitoon, jota tässä vaiheessa ei kuitenkaan kertaakaan nähdä samassa kuvatilassa abonuorukaisen kanssa. Kuvat Agutterista ovat siis tarinan sisällä viattomia, mutta samalla yhtä eroottisia kuin Janen ensimmäinen, sensuroimaton sukeltelu niissä vanhoissa mustavalkoisissa Tarzaneissa.
Tähän rinnastuva kohtaus, miehen soolo, on varattu loppupuolella itsensä perinteisin kuvioin valkoisella maalilla värjänneelle aboriginaalinuorelle, joka tanssii tytölle autiotalon ympärillä. Uintikohtauksessa nuoret eivät olleet samassa tilassa yhdessä ja tanssikohtauksessakin tyttö on erossa tanssijasta pysyessään talon ränsistyneen rungon sisäpuolella. (Myöhemmin käsittelen elokuvan viimeisen otoksen, joka edellä esitetyn valossa – nuorten pysyttäytymisessä erillään – voisi olla myös vain tytön haavekuva, kuvitteellinen vaihtoehtoelämä, jälkiviisas kaipaus siihen, miten paratiisimaista näiden kahden luoman perheen yhteiselo olisi voinut olla.)
Aiemmin tytön silmä on viivähtänyt alastomassa mustassa ikätoverissa, mutta elokuva ei tarjoa ratkaisevaa tulkintaa sille, onko nuorukaisen iho enemmän houkutus kuin uhka kehittyvälle teinitytölle. Alkuperäiskansan edustajan alastomuus rinnastetaan välikuvissa hänen heimolaistensa, naisten, miesten ja lasten luonnonmukaiseen ja olosuhteiden suosimaan alastomuuteen. Kuolleen isän ruumiin ja kuplavolkkarin ympärillä parveilevien naisten rintoja kuvataan hedelmällisyyden merkkeinä lähikuvissa – kenties alustuksena nuorukaisen kohtalokkaalle väärinkäsitykselle, tai ainakin liian suorasukaiselle tulkinnalle suhteessaan valkoiseen naiseen.
Walkabout on Nicolas Roegin suurenmoisin elokuvan sen vuoksi, että siinä parhaat puolet, hyvä tarina ja radikaali tulkinta, yhtyvät täydellisimmällä tavalla. Yksinkertainen perustarina – kuin Kärpästen herran toisinto – on Walkaboutissa paljaimmillaan ja samaistuttavimmillaan. Alkuperäiskirjaa on englanninkielisissä maissa luetettu paljon koululaisilla, jo varhaisnuorisolla. Tarinassa on samalla kertaa sekä seikkailun että suvaitsevaisuuden ainekset, on historiaa, luonnonläheisyyttä ja eksotiikkaakin. Tähän perustarinaan oman näkökulmansa ja tulkintansa tuo Roeg (käsikirjoittajansa kanssa) hyvin radikaalilla tavalla, joka muuttaa alkuperäistarinan perimmäisen toiveikkuuden lähes päinvastaiseksi, syväksi kulttuuriseksi pessimismiksi. Selviytymistarina kääntyy madonluvuiksi oravanpyöräyhteiskunnalle.
Loppujen lopuksi aboriginaalille käy aivan samoin kuin valkoisen perheen erämaahan ajautuneelle isälle. Kumpikin tuhoutuu, kun se maailma, johon he ovat oppineet luottamaan, kääntääkin selkänsä. Tytön ja pikkupojan isä on ollut cityn bisnes- tai virkamies, hyvin voideltu ratas systeemissä, joka on lakannut häntä tarvitsemasta. Musta nuorukainen on hänkin luullut luonnonmukaisen elämänsä ainoaksi oikeaksi, mutta yllättäen hänen valitsemansa puoliso osoittaakin hylkäämisellään, ettei näin olekaan. Molemmat päätyvät itsetuhoon.
Roeg kiristää ruuvia vielä jälkinäytöksessä. Parin vuoden päästä tyttö on jo naimisissa nuoren bisnes/virkamiehen kanssa, miehen, joka muistuttaa hänen isäänsä, miehen, joka on pääsemässä urallaan eteenpäin, kun jotain toista ollaan potkimassa pois tieltä. ”Kauhunkierre” on täydellinen, kun kohtaus nähdään tapahtuvan aivan samanlaisessa asunnossa, josta tarina lähti liikkeelle, asunnossa, jossa tyttö nyt seuraa oman äitinsä jälkiä kotirouvana.
Mutta onneksi tämä ei jää Walkaboutin viimeiseksi kohtaukseksi. Puhuessaan miehensä kanssa, tytön katse hetkeksi harhautuu ja hänen mieleensä tulee muistuma (tai kuvitelma) erämaavaelluksesta, yhteisestä walkaboutista mustan nuorukaisen kanssa. Otos vaihtuu paratiisinäkymään kallioiden ympäröimästä lammesta, jossa kaikki kolme nuorta uivat ja kisaavat alastomina. Kamera kääntyy keppien nokkaan ripustettuihin vaatteisiin, valkoisten lasten sivistyksen merkkeihin. Tämän viimeisen kuvan päälle kuullaan selostajan ääntä lukemassa britti A.E. Housmanin runoa Shropshiren poika (A Shropshire Lad,1896).
(Housmanin pitkä runoelma on ollut hyvin suosittu lainausten lähde myös elokuvan puolella. Samasta pitkästä runosarjasta A Shropshire Lad on säkeitä rikoskirjailija James Ellroyn uusimman kirjan motossa ja itse nimessä Blood’s a Rover (Levoton veri, 2009). Tv-elokuvien ja sarjojen tekijä, brittimestari Dennis Potter taas kirjoitti BBC:lle vuonna 1979 draaman Blue Remembered Hills, joka myös viittasi Housmanin Walkaboutissakin kuultuihin riveihin. Potter itse luki ne tv-näytelmänsä lopuksi.)
Walkaboutin lopussa kuullaan Housmanin runoelman runo numero 40, joka kertoo ”muistojen sinisistä kummuista” ja ”kuljetuista onnen valtateistä”, joille ei ole koskaan paluuta:
Into my heart an air that kills/From yon far country blows:/What are those blue remembered hills/What spires, what farms are those?/That is the land of lost content/I see it shining plain/The happy highways where I went/And cannot come again. (HB)