Tiedän, mitä Ho­mer Simp­son sa­noi­si Ben­ja­min But­to­nin us­ko­mat­to­mas­ta elämästä, jo­ka kerä­si kol­me­tois­ta Os­car-eh­dok­kuut­ta, mut­ta voit­ti niitä vain la­vas­tuk­ses­ta, mas­kee­rauk­ses­ta ja ku­va­te­hos­teis­ta. It­se kat­so­ja­na tun­sin van­he­ne­va­ni mo­nel­la vuo­del­la oh­jaa­ja Da­vid Finc­he­rin lo­put­to­mas­ti tah­koa­van ku­vit­teel­li­sen elämän­ta­ri­nan ää­rellä.

Ben­ja­min But­ton ker­too mie­hestä, jon­ka elin­kaa­ri kul­kee päin­vas­toin kuin meillä muil­la. Poh­ja­na on kir­jai­li­ja­mes­ta­ri F.S­cott Fitz­ge­ral­din kriit­ti­nen elämän­muo­don ja ajan­ku­van sa­tii­ri, jo­ka il­mes­tyi no­vel­li­na 1921. (Suo­men­ta­ma­ton al­ku­teos löy­tyy Goog­len Teos­haus­ta.)

Kol­mi­tun­ti­se­na elo­ku­va va­nut­taa ai­het­ta al­ku­teks­tin is­ke­vyy­destä la­vean nos­tal­gi­sek­si ja it­kui­sek­si me­lod­raa­mak­si. Ben­ja­min But­ton on For­rest Gum­pin tyyp­pi­nen san­ka­ri vas­toin tah­toaan. Ei Finc­he­rin fil­mistä sil­ti syn­ny jäl­kimmäi­sen kal­tai­nen viih­dyttävä pi­ka­res­ki, vaan pelkkä pit­to­res­ki silmän ilo.

B­rad Pitt ei pää­se But­to­ni­na lois­ta­maan, kos­ka mas­ki nou­see elo­ku­van täh­dek­si. Pää­hen­kilöllä ei myöskään ole mui­ta omi­nai­suuk­sia kuin eri­koi­suu­ten­sa. But­ton syn­tyy van­huk­se­na ja ikään­tyy lap­suu­teen. Sil­ti ta­ri­nan nai­set su­la­vat mie­hen ryp­pyi­sissä kä­sissä.

Mas­kit pääo­sas­sa

Ken­ties But­to­nin elo­ku­val­li­nen lauh­keus on hy­vi­tystä niil­le, jot­ka sai­vat pai­na­jai­sia Finc­he­rin Se7e­nistä? Luo­tuaan hie­non fil­min, oh­jaa­ja te­kee seu­raa­vak­si jo­tain klii­nistä ja tyhjänpäiväistä. Se7e­nin perässä tu­li The Ga­me ja Fight Clu­bin jäl­keen Pa­nic Room. Nyt lat­tea But­ton seu­raa eri­no­mais­ta Zo­dia­cia.

G­reg Can­no­min mas­kee­raus on vai­kut­ta­vaa ja ikä­kau­sien ku­va­ma­ni­pu­loin­ti us­ko­ma­ton­ta. Sil­ti hämmäs­tys muut­tuu hau­ko­tuk­sek­si. Ta­ri­nan ja hen­kilöi­denhän tässä pi­ti ol­la pääa­sia? Jol­lei ky­seessä ole kau­hu tai muu fan­ta­sia, yletön naa­mioin­ti ja di­gi­taa­li­nen ul­konäön muok­kaus vain hait­taa­vat näyt­te­lijää ja tu­le­vat kat­so­jan ja elo­ku­va­ker­ron­nan vä­liin.

Van­hem­mis­sa fil­meissä ei hait­taa, että lan­gat nä­kyvät. Se hyväk­sytään fil­min ja yleisön vä­li­senä so­pi­muk­se­na. Ci­ti­zen Ka­nes­sa 25-vuo­tias Or­son Wel­les ikään­tyy va­ha­nuk­ke­mai­sek­si, mut­ta klas­sik­ko py­syy koos­sa. Pie­nessä suu­res­sa mie­hessä Dus­tin Hoff­man on va­kuut­ta­va sa­ta­vuo­tias in­tiaa­ni­van­hus. Di­gi­val­lan­ku­mouk­sen jäl­keen kat­so­jan on vai­keam­pi an­taa an­teek­si. Hie­no­va­rai­nen kei­no­van­hen­ta­mi­nen on eri­tyi­sen han­ka­laa. Se näh­tiin niin­kin hy­vissä elo­ku­vis­sa kuin Tun­nit ja Bro­ke­back Moun­tain. Ar­kius­kot­ta­vuut­ta ta­voit­te­le­va Ben­ja­min But­ton on huo­no esi­merk­ki elo­ku­va­rea­lis­min ja fil­mi­fan­ta­sian rin­nak­kai­se­los­ta. Jos syö kum­mas­ta­kin ku­pis­ta, voi ma­ha mennä se­kai­sin.

Tun­ne­sii­ra­pin tsu­na­mi

Finc­her on va­lin­nut elo­ku­vaan­sa ny­ky­fil­min oma­peräi­simmät ja vah­vim­mat nai­set, brit­tiläi­sen Til­da Swin­to­nin ja aust­ra­lia­lai­sen Ca­te Blanc­het­tin. Swin­ton on eri­no­mai­nen, mut­ta Blanc­het­tin roo­li on hei­koin, mitä hä­neltä on näh­ty. Ne­li­kymp­pi­sen nuo­ren­ta­mi­nen pos­lii­ni­kas­voi­sek­si tytön hu­pa­kok­si on näyt­te­lijän kan­nal­ta no­los­tut­ta­vaa. Blanc­hett ot­taa asen­to­ja 40-lu­vun ba­let­titäh­tenä, mut­ta yri­tys kal­pe­nee Pu­nais­ten ken­kien kal­tai­sen tans­sik­las­si­kon rin­nal­la. Sai­raa­la­vuo­teen van­huk­se­na en Blanc­het­tia tun­nis­ta­nut. Kuo­le­van vii­me hen­kos­ten uu­vut­ta­va ke­laa­mi­nen lä­pi fil­min tuo lisää jä­se­niä eu­ta­na­siayh­dis­tyk­seen.

Finc­he­rin oli­si kan­nat­ta­nut suit­sia kä­si­kir­joit­ta­ja Eric Rot­hin rön­syt ja py­syä Fitz­ge­ral­din al­ku­teks­tissä. Käyttämällä ke­hys­ker­to­muk­se­na Kat­ri­na-hur­ri­kaa­nin tu­ho­tul­via New Or­lean­sis­sa, Finc­her ja Roth te­kevät maut­to­man sen­ti­men­taa­lis­ta Ti­ta­nic-viih­dettä. Ai­dois­ta kär­si­mysnäy­tel­mistä pu­ris­te­taan te­ko­kyy­ne­liä. Kun Pitt ja Blanc­hett jou­tu­vat jos­sain Aa­sias­sa ra­vin­to­lan te­ras­sil­la rank­ka­sa­tee­seen, kat­so­ja odot­te­lee tsu­na­mia vie­rai­le­vak­si täh­dek­si.

Ben­ja­min But­ton ei näytä ja ker­ro, vaan osoit­taa ja se­littää. Ta­kau­tu­miin las­kos­tu­vat ku­vat pu­hu­taan ker­to­jan ää­nellä puh­ki. Ko­hot­tu­nei­siin het­kiin rah­da­taan ko­lib­ri ja sen sii­ve­nis­kut elon ää­rettö­myy­den sym­bo­lik­si. Ale­xand­re Desp­la­tin sii­rap­pi­sen mu­sii­kin al­le­vii­vauk­sis­ta huo­li­mat­ta ker­to­muk­sen vies­ti jää epä­selväk­si.

Ke­hi­tys­kaa­ren­sa päässä Ben­ja­min But­ton on lysähtä­nyt pie­nek­si. Ryh­ti on huo­no, naa­mal­la näp­pylöitä, aja­tuk­set ha­ja­mie­li­siä. Hoi­ta­jat sa­no­vat, et­tei But­ton enää pidä kos­ket­te­lus­ta. De­men­tiaa epäillään, mut­ta ta­val­li­sel­ta pu­ber­tee­til­ta se mais­tuu.

Booooooo­ring!, sa­noi­si Ho­mer. (HB)