Kesällä Sodankylän elokuvafestivaaleilla ja Provinssirockin lavalla Vesa-Matti Loirin kohdanneet voivat todistaa, että vaikka diabetes onkin vienyt vanhan urheilijan huonoon kuntoon, sekään ei lannista hänen karismaansa eikä esiintyjän taitojaan.
Kesällä Sodankylän elokuvafestivaaleilla ja Provinssirockin lavalla Vesa-Matti Loirin kohdanneet voivat todistaa, että vaikka diabetes onkin vienyt vanhan urheilijan huonoon kuntoon, sekään ei lannista hänen karismaansa eikä esiintyjän taitojaan.
Mika Kaurismäen uusi dokumentti taiteemme armoitetusta moniottelijasta on läpileikkausta hakeva ja kansansuosikin elämäkerrasta tasapainoa etsivä, lämpimän myötäelävä muotokuva. Veskun tarinaan käydään lauluesitysten ja filminäytteiden kautta. Varsinaisessa pääosassa on puhuva pää, mikä ei Loirin kohdalla ole puute eikä pitkästytä katsojaa.
Loiri on mainio puhuja, joka ei taituroi vaan kertoo eläen hetkessä ja löytää siitä aina oikeat sanat.
Eletty elämä ja kuohunta näkyy Loirin olemuksesta, mutta tuo tuttu ääni on tasainen ja varma, mikä ilmentää seestynyttä mieltä. Onnesta taas kertovat omien lasten todistukset isästään, joka ei ole tavallinen, mutta selvästi rakas ja rakastava.
Elokuvana Vesku on tehty parahiksi, koska se taltioi taiteilijan yhä voimissaan. Veskussa Mika Kaurismäki nostaa kohteensa kansakunnan kaapin päälle parhaalla tavalla, tämän jatkuvasta luomiskyvystä kertovin todistein.
Loirin osaaminen on niin itsestään selvää, että juuri siksi täyspitkän dokumentin kokoava ote on paikallaan. Ylivoimaisen fyysinen ja elohopeamaisen nopea Loiri oli jo nuorena.
Kun siihen vielä yhdistyvät poikkeuksellinen koominen lahjakkuus ja harvinaislaatuinen yhdistelmä uhovoimaa ja värisevää herkkyyttä, ei näin komea ura voi ollakaan mikään onnenkantamoinen.
Sattuma pelasi kyllä peliään, kun teinipoika äkättiin Elannon lavalta ”nuorisomjuusikaalista” elokuvaan Pojat (1962). Ohjaaja Mikko Niskanen suositteli löydölleen teatterikoulua. Aarre Elo puolestaan havaitsi nuoren näyttelijän kaatuilijankyvyt ja toi tämän televisioon. Pertti Pasasen Spede Show -ohjelmaan Loiri keksi Uuno Turhapuron hahmon 70-luvun alussa.
Speden merkitystä Loiri korostaa, mutta näkee myös itsekkyyttä Pasasen tavassa omia hänet juttuihinsa:
– Kun teki muita hommia, se oli kuin olisi huorissa käynyt, Loiri muistelee.
Lupaava teatteriura jäi televisioviihteen jalkoihin, vaikka monet varoittivat menestyksen seurauksista.
Dokumenttikin ohittaa Turhapuroilun varjoon peittyvät hienot, mutta harvat elokuvaroolit Pedon merkissä, Jonissa ja Sokkotanssissa.
Ammatilliset ja henkilökohtaiset vastoinkäymiset puidaan Inarinjärvellä nuotion ääressä ja nostetaan kissa pöydälle.
Äiti Lily Loiri on yhä poikansa rinnalla, mutta muita lähiomaisia on viereltä viety. Nyrkkeilyvalmentaja sanoo Loirille suoraan olevansa vihainen siitä, mihin kuntoon entinen urheilija on salskeutensa päästänyt. Vaimot ja naisystävät kertovat miehen heittäytymisestä elämiseen.
Sisäinen maailma valottuu äärimmillään ruumiista irtaantumiskokemuksissa. Selvänäkijä Aino Kassistakin sivutaan. Seppä Ilmarin shamanistinen rooli Rauta-ajassa kenties jäi päälle kokonaisvaltaisena kokemuksena.
Ohjaaja Kalle Holmberg on välttämätön keskustelukumppani, mutta toisen teatterisuuruuden, Esko Salmisen muisteluista dokumenttiin ei saada lisäarvoa.
Tv-pätkät osoittavat, että ärsyttävimmissäkin sketsihahmoissa — Naurava kulkuri, Nasse-Setä — Loirin ällistyttävä tekniikka ja luontainen tekemisen ilo välittyvät. Kosolan tulolaulu Lapualaismorsiamesta ja Leino-tulkinta Se kuitenkin liikkuu ovat edelleen järisyttävän intensiivisiä kokemuksia.
Viime kesän Provinssirockissa Loiri saa istualtaan nuoret laulamaan kanssaan Juicen Rakkauden ammattilaista. Yleisö söisi hänen kädestään.
Uudemman Vilukukka-valssin studioesitystä sen tekijä, runoilija Aulikki Oksanen, kehuu täydelliseksi. Vaikuttavin kaikista on filmin avaus, jossa kirkossa esitetty Laulu on iloni ja työni antaa teeman ja loppuelokuva onkin sen variaatioita. Tulkinta on jokaista sävyä ja elettä myöten viimeistelty, mutta elävä ja vaivattoman spontaani. Loiri ottaa Tannerin klassikon omakseen siinä missä Tapio Rautavaara, monessakin mielessä Loiriin vertautuva kansantaiteilija.
Kesällä pääsin kysymään Loirilta, onko hän samaa mieltä kuin Harry Belafonte, joka rinnastaa laulamisen teatteriin.
– Se just on se juttu, myönsi mestarismies.
Kaurismäen filmistä käy ilmi ja Loiri itsekin sen täsmentää, ettei tulkinnoissa suinkaan esiinny ”Vesa-Matti”, vaan laulujen sisin luodaan kuin rooliin vajoten, ja joskus loveenkin langeten, kuulijoille eläväksi. (HB)
Laadukas kuva ja ääniraita. Ekstroissa 54 min. haastatteluja ja neljä musiikkitaltiontia (Laulu on iloni ja työni, Virta venhettä vie, Sydämeeni joulun teen ja Albatrossi). (PS)