Woody Allen ei suinkaan ole menetetty suuruus.
Woody Allen ei suinkaan ole menetetty suuruus. Midnight in Paris vetosi romantiikannälkäisiin katsojiin, mutta sen seuraaja taas on harvinaisen elämänmakuinen, yhteiskunnallinen ja luokkayhteiskuntaa luotaava draama, joka kuitenkin peilaa yksilön asemaa kokonaisuuteen.
Vaikka Suomessa ei juuri suihkuseurapiirejä ole sitäkään vertaa kuin Ruotsissa, meillä on kuitenkin jonkinlainen mielikuva, millaista kuohukerman elo lienee jossain Manhattanilla.
Jasmine (Cate Blanchett) liitelee strobosfäärissä, mutta joutuu syöksykierteeseen, kun talouslehtien ylistämä tykooni (Alex Baldwin) osoittautuu surkeaksi varkaaksi, pettäjäksi ja valehtelijaksi. Jasmine matkustaa San Franciscoon köyhän sisarensa pakeille. Vastakkainasetteluja ei voi tietenkään estää.
Alexandre Dumas’n Monte Criston kreivin mukaan ihmisen onni on pelkkää olotilojen vertailua. Jasminen tarina osoittaa, että filosofinen ajatus ei päde aina.
Ohjaaja Martin Scorsesen mukaan elokuvan menestyksen ratkaisee 90-prosenttisesti roolitus. Näin on ainakin nyt myös taiteellisesta näkökulmasta. Blanchett ottaa haltuunsa alun pintaliidon, keskiosan paniikin ja lopussa häämöttävän epätoivon.
Allen ei tyydy hivauttelemaan vain raharikkaita, vaan osaa myös pilkata peruspalkansaajien asenteita.
Turhia kikkailuja kaihdetaan. Elokuvaa kannattaa kuitenkin katsoa tarkoin silmin. Loppukohtauksessa Jasmine istuu höpöttämässä itsekseen penkillä. Takaa voi juuri ja juuri erottaa Jaguar XJSn keulan. Auto maksoi 1995 liki miljoona markkaa, mutta hinta on romahtanut nyt reilusti alle kymmenykseen. Kyseinen auto on oiva symboli siitä, kuinka ylhäältä tullaan alas. Myönteinen ihminen toki ajattelee, kuinka hieno harrasteauto tuokin jagge on nyt jollekin köyhälle. Ehkäpä tämä on myös näpäytys niille, jotka eivät enää uskoneet Allenin tekevän hienoja elokuvia.
Laadukas kuva ja ääniraita. Ei ekstroja. (PS)