Aleksi Mäkelä on tehnyt parhaan, toimivimman elokuvansa.
Aleksi Mäkelä on tehnyt parhaan, toimivimman elokuvansa. Vareksen siivillä ei katsojan tule ikävä. Elokuvan maailmassa vallitsee selkeä jako kahteen, hyvään ja pahaan. Miehet ovat miehiä ja naiset rakastuvat vääränlaisiin renttuihin.
Vares itse on ainoa oikeanlainen: renttu, jolla on hyvä sydän. Juha Veijosen dekkarihahmo on sivustakatsoja ja tapahtumien kirjanpitäjä, joka aseettomana ajautuu kiperiin tilanteisiin.
Parhaan kaverinsa, novellikirjailija Luusalmen kanssa Vares muodostaa monissa liemissä uitetun taisteluparin. Veijosen ja Markku Peltolan filosofisia viinapäitä katsellessa tuntuu kuin Kaurismäen baarikärpäset olisivat joutuneet keskelle Spede-Shown sketsiä.
Nainen on vastoin parempaa tietoaan rakastunut vankilakundiin, joka käyttää häntä hyväkseen Venäjän mafialta puhallettujen rahojen piilottamiseksi. Vares etsii naista, poliisi miestä ja rahoja keinoja kaihtamaton gangsterikiho.
Etsin kirjastosta vertailua varten Reijo Mäen kirjaa, mutta kaikki Varekset näkyivät olevan lainassa. Jo siitä arvasi, että Mäkelänkin filmistä tulee menestys. Vares jatkaa ohjaajan ”yleisöelokuvan” linjaa. Tuotantotiedoissa Mäkelän tavaramerkiksi tarjotaan ”miehistä näkökulmaa” ja ”reipasta toimintaa”. Pahimmillaan tuo tarkoittaa Vareksessakin lapsellista meuhkaamista ja ohuita naiskuvia. Onneksi Esassa ja Vesassa, Häjyissä ja Lomalla-elokuvassa nähdyt pitkäjänteisemmän kerronnan idut kantavat nyt hedelmää.
Julisteessa Varesta mainostetaan ”kivikovaksi dekkariksi”. Kovuus ilmenee sekä estetisoituna verisyytenä että vankkojen näyttelijöiden kovan luokan ammattitaitona. Alkutekstien aikana Varesta hakataan ja potkitaan pimeässä varastossa. Kohtuuton valkokangasväkivalta esitellään vastenmielisellä tavalla tyyliteltynä, lähes abstraktina ilmiönä, sillä tilanteen taustat selviävät vasta filmin lopussa.
Julkkissuosikit Samuli Edelmann ja Santeri Kinnunen ovat pahana ja hyvänä poliisina parhaimmassa iskussaan. Vastakkaisten miestyyppien tulkinnassa tähtinäyttelijöiden nautittava yhteispeli on kellontarkkaa. Edelmannista on kehittymässä suomifilmin Brando ja De Niro, mutta Kinnunen on pienine elkeineen yhtä taitava.
Toisenmallista intensiteettiä löytyy filmin pääkonnilta. Jari Halosen säälimätön gangsteri Miesmann on kuin itse saatana juonineen. Jorma Tommila istuu perinteisen karhean, paatuneen linnankundin rooliin. Herrojen töksähtelevä, tauotteleva replikointi kumpuaa kuin toisesta maailmasta, mutta lisää kiehtovan mausteen Mäkelän keitokseen.
Pekka Valkeejärven Hillosilmä Munck ja Kari Hietalahden Tetsuo Sinkkonen ovat mafian narrimaiset lähetit, kuin alamaailman Rosencranz ja Gyldenstern. Tarantinon jäljillä pulisevat tappajan pilakuvat kyllä viihdyttävät, mutta ovat näyttelijöilleen ehkä liiankin helpot nakit. Varsinkin Hietalahdelle voisi välillä antaa vähemmän hömelön roolin.
Naiset ovat Mäkelän elokuvien ”miehisen näkökulman” sokeita pisteitä. Laura Malmivaara saa vikistä miesten viedessä filmiä. Ohueksi kirjoitettu rooli, alkuperäisromaanin ”Keltainen leski” jää yksityisetsivän tavoin altavastaajaksi omassa tarinassaan. Minna Turunen esittää tappajaa ja inkeriläistä luksushuoraa. Tuula Nyman on pizzakokki, josta kuoriutuu konepistoolia heiluttava kostajamamma.
Pini Hellstedt on kuvannut Vareksen teräväpiirtoisella digikameralla. Tulos vaikuttaa sävykkäältä, ehkä osittain Tanskasta tuotetun ja läpi elokuvan käytetyn sadettajakaluston ansiosta. Kysymykseksi jää, olisiko ”aidon” filmin käytöllä vältetty kuvailmaisun hienoinen televisionomaisuus. Videon käyttö on johtanut myös turhaan kuvan manipulointiin, joka rikkoo muuten tiukan tyylikästä kokonaisuutta. (HB)