Brittiläisen kaupunkielämän realistisessa kuvauksessa on taas tilaa, etenkin Ken Loachin jättäessä areenoita nuoremmilleen.
Brittiläisen kaupunkielämän realistisessa kuvauksessa on taas tilaa, etenkin Ken Loachin jättäessä areenoita nuoremmilleen. Clio Barnardin ohjaama ja Oscar Wilden sadun pohjalta käsikirjoittama The Selfish Giant edustaa loachilaista, ja miksei wildelaistakin, tarinaperinnettä parhaimmillaan. Rankan arjen kuvaaminen, lapsuuden liian aikainen loppuminen sekä perhetaustojen suora vaikutus jälkikasvun tekemiin valintoihin tuodaan esiin korostetusti. The Selfish Giant esitettiin Rakkautta & Anarkiaa –festivaalielokuvana, yleisökilpailusarjassa.
Arbor ja Swifty ovat huolissaan perheidensä taloudellisesta tilanteesta laman ajan Englannissa. Kaiken ahdistuksen keskellä koulunkäynti ei poikakaksikkoa kiinnosta, koulu jää. Päivittäisen ruokakassin turvaamisen eteen ollaan valmiita pikkuvilppiin. Romukauppias Kitten ottaa nuoret suojiinsa hyväksymällä pikkuherrojen suorittaman metallitrokaamisen. Eräänlaisena vastapalveluksena pojat saavat vuokrata edullisesti huijarikauppiaan ravihevosta. Puntia tippuu varastetusta kuparista, vieläpä ihan mallikkaasti. Nälkä kasvaa, ahneus herää. Arvokas voimajohto toimii tässä köyhien maailmassa onnen symbolina, eräänlaisena köyhän taivaana.
Clio Barnardin elokuva on arkisuudessaan surullisen synkkä. Puvustus ja lavastus ovat lähes maailmanlopunjälkeistä kuvastoa. Pikkurikollisuutta kuvataan harvoin, suurten rikosten kiinnostaessa yleisöä enemmän. Ihmisen perussyntejä, ahneutta ja itsekkyyttä, oman taloudellisen edun asettamista ympäristön hyvinvoinnin esteeksi, puntaroidaan huolella. Synkkyyden sekaan kaipaisi pieniä ilonpilkahduksia. Kenties pahuuden seasta löytyvät humaanit piirteet joudutaan tässä maan päällisessä harmaassa helvetissä sellaisiksi laskemaan. (VA)