Pelkä­sin pa­hin­ta. Yllät­tyin myön­tei­ses­ti.

John Car­ter –e­lo­ku­va ta­voit­taa tär­keimmän, oi­kean tun­nel­man. Sik­si myös mo­ni van­nou­tu­nut fa­ni toi­voak­se­ni an­taa mo­net puut­teet an­teek­si.

Muu­ta­ma viik­ko me­ni, en­nen kuin us­kal­sin mennä kat­so­maan, mi­ten Mar­sin so­ta­val­tis John Car­ter vi­lah­taa lap­suu­den­muis­tois­ta aja­tuk­sen voi­mal­la elo­ku­va­teat­te­rin kol­miu­lot­tei­sel­le val­ko­kan­kaal­le.

Luin vuon­na 1970, seit­sen­vuo­tiaa­na, en­simmäi­sen Tint­ti-sar­ja­ku­va­ni Len­to 714 ja he­ti perään Ed­gar Ri­ce Bur­rough­sin Mar­sin san­ka­ri –­ro­maa­nin. Ko­ke­muk­sia voi oi­keas­taan ver­ra­ta vain vuo­siin 1973-1975, kun ah­min sa­maan ta­paan Tol­kie­nin Ta­ru Sor­mus­ten her­ras­ta.

Enpä tain­nut ol­la ai­noa, sillä näin te­ki var­mas­ti val­tao­sa nyt vii­si­kymp­pi­sistä seik­kai­lunnälkäi­sistä suo­ma­lai­sis­ta. Vas­taa­va Bur­roughs-buu­mi vil­lit­si 1920-lu­vul­la To­ve Jans­so­nin muis­tel­mien to­dis­ta­ma­na. Sar­ja­ku­va­piirtäjä Ka­ri Leppä­nen ker­too sa­maa 1950-lu­vus­ta.

Täl­lai­nen pai­no­las­ti on lii­kaa oli elo­ku­va­te­kijä sit­ten ku­ka ta­han­sa. Ste­ven Spiel­ber­gin Tint­ti oli suu­ri pet­ty­mys, kos­ka hie­non Yk­si­sar­vi­sen sa­lai­suus –al­bu­min tär­kein unoh­tui: hie­nos­tu­nut tun­nel­ma. Jos kak­si adhd-koh­taus­ta eli me­ri­tais­te­lu ja ta­kaa-a­jo oli­si­vat jää­neet te­kemättä, oli­sin ehkä an­ta­nut an­tek­si. En­si-il­ta-ar­vos­te­li­jat suit­sut­ti­vat tästä huo­li­mat­ta.

And­rew Stan­to­nin oh­jaus John Car­te­ris­ta te­kee yhtä suu­ria har­ha-as­ke­lia, mut­ta ta­voit­taa tär­keimmän: Bur­rough­sin luo­man vik­to­riaa­ni­sen ajan vii­mei­sen henkäyk­sen ja pulp­lu­ke­mis­to­jen viat­to­man lap­se­no­mai­sen hen­gen ja tun­nel­man. Sik­si oh­jaa­ja And­rew Stan­ton saa an­teek­si kaik­ki kököt rat­kai­sun­sa, toi­sin kuin Spiel­berg. En­si-il­taa ar­vioi­neet taas eivät pitä­neet. Tähän me­ka­niik­kaan täy­ty­nee sit­ten tot­tua.

Bur­rough­sin en­simmäi­nen ro­maa­ni Mar­sin san­ka­ri (P­rin­cess of Mars, 1912, Mar­sin prin­ses­sa en­si­pai­nok­ses­saan Suo­mes­sa) ei suin­kaan ol­lut sar­jan pa­ras. Vas­ta seu­raa­vat Mar­sin ju­ma­lat ja Mar­sin so­ta­val­tias loi­vat ta­sa­pai­noi­sen va­hin­ko-t­ri­lo­gian, jo­ka nou­si maail­mal­la Ray Brad­bu­ryn ja meillä pro­fes­so­ri An­to Lei­ko­lan ylis­tyk­sen an­sios­ta sci­fi­fan­ta­sian merk­ki­teok­sek­si lo­pul­ta vas­ta muu­ta­ma vuo­si­kym­men sit­ten.

E­lo­ku­van kä­si­kir­joi­tuk­ses­sa uh­ra­taan kym­me­niä mi­nuut­te­ja sii­hen, mitä san­ka­ril­le ta­pah­tui en­nen kuin hän jou­tui apas­sien ta­kaa-a­ja­ma­na ari­zo­na­lai­seen luo­laan, mistä joh­ti mys­ti­nen ast­raa­li­ta­son yh­teys jo­kai­sen so­ti­laan ni­mik­kop­la­nee­tal­le. Se on pu­nai­se­na heh­ku­va so­dan sym­bo­li Mars. Yri­tim­me pik­ku­poi­ka­na sitä Car­te­rin ta­paan tai­vaal­ta tih­rus­tel­la, mut­ta em­me me mitään näh­neet. Tai­taa nä­kyä pa­rem­min län­ti­siltä mail­ta.

Jo­ka ta­pauk­ses­sa to­del­li­nen elo­ku­va al­kaa vas­ta “­sen­se of won­der” –o­siol­la, kun Car­ter kaa­tui­lee ke­vyen pai­no­voi­man yllättämänä Mar­sin hiek­kai­sel­la pin­nal­la. Tär­keä vih­rei­den thar­ki­lais­ten hau­to­ma­lai­tos­koh­taus on to­teu­tet­tu mai­nios­ti. It­se asias­sa juu­ri tämä kaik­kein vai­kein osio on teh­ty elo­ku­vaan par­hai­ten: kol­me met­riä kor­kei­den Mar­sin vih­rei­den mies­ten ja nais­ten mu­ka­nao­lo muut­tuu ih­mee­no­mai­ses­ti ta­kuuk­si kai­ken toi­mi­vuu­des­ta.

He­ti kun siir­rytään pu­nais­ten ih­mis­ten saa­ti val­koi­hois­ten ther­nien pa­riin, al­kaa tök­kiä ja hau­ko­tus nous­ta rin­nas­ta. On­nek­si leik­kaus­vai­hees­sa tämä on ha­vait­tu, ja pa­luu mui­nai­siin kau­pun­kei­hin lei­ka­taan sisään kuin har­mi­tel­len muun ma­te­riaa­lin tyl­syyttä.

Ro­maa­nis­sa huu­mo­ria ja läm­pi­miä tun­tei­ta ab­sor­boi­nut pai­kal­li­nen koi­ra, us­kol­li­nen Woo­la, on to­teu­tet­tu tyy­likkääs­ti. Sitä vas­toin mui­den otus­ten esit­te­lyyn oli­si voi­nut pa­nos­taa enemmän. Bur­rough­sin kir­jo­jen viehä­tys on juu­ri näissä en­si­koh­taa­mi­sis­sa oli­vat ky­seessä sit­ten Tar­za­nin kis­saeläi­met, Pal-Ul-Do­nin hir­mu­lis­kot tai Pel­lu­ci­da­rin ma­ha­rit. Elo­ku­vas­sa oli­si ol­lut pai­kal­laan ker­toa vih­rei­den iso­jen thoa­tien ja pu­nais­ten ih­mis­ten pik­kut­hoa­tien omi­nai­suuk­sis­ta ja erois­ta. Mai­niot val­koi­set api­nat­kin tu­le­vat kuin tyhjästä, ja hur­jat mar­si­lais­lei­jo­nat bant­hit mai­ni­taan kuin tii­se­rinä jat­ko-o­sas­ta, jo­ta tus­kin kos­kaan tu­lee­kaan.

Tässä vai­hees­sa esiin nou­see toi­nen di­lem­ma ja pa­ra­dok­si: san­ka­ri­pa­ri (Tay­lor Kitsch ja Lynn Col­lins) ei luo oi­keaa tun­nel­maa, jo­hon elo­ku­van vah­vuus pe­rus­tuu. Car­ter oli klas­si­nen, jy­kevä­leu­kai­nen ja er­rolf­lynnmäi­nen san­ka­ri, ei mikään haa­vei­li­ja, ku­ten Bur­roughs­kin jos­kus äräh­ti ho­vi­ku­vit­ta­jal­leen J. Al­len St. Joh­nil­le. De­jah Tho­ris taas, niin, hän oli kau­niim­pi, nai­sel­li­sem­pi ja su­loi­sem­pi kuin ku­kaan. Prag­maa­tik­ko sa­noo tässä koh­taa näin: bud­jet­ti aset­taa ra­jan­sa.

Car­ter oli sa­man pul­pa­jan san­ka­rin Zor­ron ta­paan saa­nut klas­si­sen miek­kai­luo­pin. Rat­suväen­mie­kal­la saa­tu ko­ke­mus ei siis ol­lut ky­seessä. Sillähän etupäässä ha­kat­tiin maan­ma­to­sia, eikä juu­ri­kaan miek­kail­tu. Ro­maa­neis­sa miek­kai­lu oli miek­kai­lua. Pitkällä mie­kal­la ja ly­hyellä. Nyt tais­te­luis­sa käväistään jär­kyttä­villä tor­ra­koil­la viiltämässä kuin sa­mu­rai­ta­ri­nois­sa tai tyy­dytään hak­kaa­maan kuin co­na­neis­sa. Pis­to­ja, väistöjä tai tor­jun­to­ja ei tun­ne­ta. Ko­ko la­jin hie­nos­tu­nei­suus on ka­teis­sa.

Yhtä tär­keä ko­ko­nai­suus on se, mi­ten sa­la­peräi­sellä kah­dek­san­nel­la sä­teellä lentävät aluk­set on suun­ni­tel­tu. Yh­den­mie­hen aluk­sis­ta suu­riin ris­tei­lijöi­hin ne tun­tu­vat hy­vin au­tent­ti­sil­ta kir­jan ker­to­maan ver­rat­tu­na. Jo­pa hie­man lap­sel­li­sel­ta tun­tu­va ther­nien jo­dan­ga­lai­sil­le an­ta­ma tu­hoa­se tun­tuu tu­tul­ta sar­jan myö­hem­mistä ro­maa­neis­ta, jois­sa me­no yl­tyi ai­ka­moi­seen mie­li­ku­vi­tuk­sen­len­toon nä­kymättömäk­si te­kevän vii­tan, jät­ti­mag­nee­tin, me­tal­lin­su­la­tussä­teen, luu­ran­ko­mies­ten, ai­vo­ki­rur­gian, syn­teet­tis­ten mies­ten ja jät­tiläis­ten pa­ris­sa.

Kuu­los­taa­ko tu­tutl­ta? Var­mas­ti. Kaik­kia näitä kek­sintöjä on su­rut­ta hyö­dyn­net­ty sen sa­dan vuo­den ajan kuin Car­ter-e­lo­ku­vaa on saa­tu odot­taa. Il­miö on sa­ma kuin rock­mu­sii­kis­sa. Pret­ty Things te­ki maail­man en­simmäi­sen roc­koop­pe­ran hy­vissä ajoin en­nen The Whon Tom­mya. Jäl­kimmäi­nen kui­ten­kin jul­kais­tiin aiem­min Yh­dys­val­lois­sa, missä Pret­ty Thing­sien S.F. Sor­row tuo­mit­tiin pla­giaa­tik­si. Sa­maan lan­kaan on men­nyt mo­ni John Car­ter –e­lo­ku­vas­ta kir­joit­ta­nut.

Bur­rough­sin yh­deksä­no­sai­nen ro­maa­ni­sar­ja vai­kut­ti jo 1929 Buck Ro­gers-sar­ja­ku­vaan ja seu­raa­van vuo­si­kym­me­nen Flash Gor­do­niin. Täh­tien so­ta on pal­jon vel­kaa ai­van muil­le kuin Geor­ge Lu­ca­sin omil­le ideoil­le. Lop­pu­tu­los kui­ten­kin rat­kai­see.

Luu­len­pa, että klas­si­sen poi­kien seik­kai­lu­ta­ri­nan ystävät pitävät tästä John Car­te­ris­ta. Var­sin­kin, kun kol­miu­lot­tei­suus toi­mii poik­keuk­sel­li­sen hy­vin. Mi­nul­le se on yhä enemmän­kin ra­si­te kuin ilo.

John Car­ter oli Dis­neyl­le kai­ke­ti sen ver­ran ta­lou­del­li­ses­ti huo­no pro­jek­ti, et­tem­me luul­ta­vas­ti näe ther­nien pyhän Is­suk­sen hä­viötä tai pää­se su­kel­lus­lai­val­le, jo­ka pai­nuu syväl­le mus­tien me­ri­ros­vo­jen sa­la­peräi­seen tu­ki­koh­taan Mar­sin ju­ma­lien mu­ka­na. Jää nä­kemättä Mar­sin ne­ro, kas­vi-ih­mi­set ja Ju­pi­te­rin luu­ran­koih­mi­set.

Luul­ta­vas­ti tämä siirtää myös en­simmäi­sen al­ku­peräistä kir­jai­li­jaa kun­nioit­ta­van Tar­za­nin to­teu­tu­mi­sen elä­ke­vuo­sie­ni tuol­le puo­len.

Kä­si­kir­joit­ta­jil­la on kroo­ni­nen tar­ve muut­taa ta­ri­naa rat­kai­se­vil­ta osil­taan. Yk­si yh­teen on ty­pe­ryyttä, mut­ta mik­si ai­na muu­te­taan hyvää huo­nok­si? Oli­kin mu­ka­va seu­ra­ta, kuin­ka elo­ku­van lop­pu­rat­kai­su vain pa­ran­si Car­te­rin ta­ri­nan myy­ti­no­mai­suut­ta, vaik­ka se ei pe­rus­tu­kaan Bur­rough­sin ma­te­riaa­liin. Se kui­ten­kin kun­nioit­taa kir­ja­sar­jan al­ku- ja jäl­ki­sa­no­ja, jois­sa kir­jai­li­ja loi to­tuu­den il­luu­sion muis­tel­les­saan setäänsä ja jo­pa ta­va­tes­saan san­ka­rin­sa.

Jos kui­ten­kin kä­vi­si niin, että Tar­zan ko­ki­si uu­den tu­le­mi­sen, tar­za­neis­sa riittää Mar­sin sar­jaan ver­rat­tu­na huo­noa ma­te­riaa­lia yl­lin kyl­lin. Mars-kir­jois­ta oi­keas­taan vain vii­mei­nen, kir­jai­li­jan po­jan teh­tai­le­ma Mar­sin jät­ti on keh­no te­ke­le. Ja sen­kin toi­nen puo­li­kas, Bur­rough­sin it­sensä te­kemä, on yk­si par­hais­ta. Tar­za­neis­ta puo­les­taan en­simmäi­nen on hyvä, sit­ten seu­ra­si muu­ta­ma koh­tuul­li­nen. “­Ja­nen pe­las­tus” –t­ri­lo­giak­si omaeh­toi­ses­ti mieltämä­ni Talt­tu­ma­ton Tar­zan/­Kau­hea Tar­zan/­Tar­zan ja kul­ta­lei­jo­na (1919-1923) on mah­ta­vaa luet­ta­vaa edel­leen­kin.

Su­ju­va vas­taa­not­to to­ki vaa­tii lap­sen­mie­li­syyttä, ehkä hie­man pii­levää ro­man­tik­koa ja nos­tal­gian kai­puu­ta­kin. Sa­ma kos­kee tätä John Car­ter –e­lo­ku­vaa. Odo­tan jo in­nol­la BD 3D -ver­sio­ta. (PS)