Ensimmäinen suuren rahan James Bond -filmatisointi tehtiin Ian Flemingin vuoden 1958 romaanista, jonka nimen Markku Lahtela aikoinaan suomensi hauskasti ”Tohtori Ei”.
Ensimmäinen suuren rahan James Bond -filmatisointi tehtiin Ian Flemingin vuoden 1958 romaanista, jonka nimen Markku Lahtela aikoinaan suomensi hauskasti ”Tohtori Ei”. Kirjasarja oli jatkunut jo hyvän aikaa, kunnes britit iskivät selluloidilla kultasuoneen.
Tohtori No on mukavan alkeellinen bond, jossa Sean Connery on animaalisimmillaan. Ei ihme, että Fleming aluksi puisteli päätään, kun hienostuneen agentin rooliin otettiin karvainen skotti.
Kömpelön kuvaustekniikan ja liian ilmiselvät trikkikuvat antaa anteeksi Conneryn häikäisevän debyytin, Ursula Andressin entréen ja Joseph Wisemanin tyylikkään konnanroolin ansiosta.
Kuva näyttää huikaisevan tarkalta, kauniin väriseltä ja ajoittain virheettömältä, jos sitä vertaa Egmontin ensimmäiseen SE DVD –versioon. Ero ei ole yhtä suuri verrattuna taannoiseen UE DVD –versioon, mutta toki teräväpiirto toistuu häiriöttömämmin. Huonot kohdat esimerkiksi Bondin ja Quarrellin maihinnousun aikana ovat edelleen kehnoja esimerkiksi taustataivaan piirtyessä liki skottiruutuisena taustalla. Kuvapinta-ala antaa lisää informaatiota alas ja oikealle SE-versioon verrattuna. Ääniraita soi tasapainoisesti, vaikka alkuperäisestä monosta on eroteltu efektiääniä takakanaviin varsinkin Crab Keyn räjähtäessä.
Ekstrat vastaavat UE DVD-laitosta: yhteensä reilu sata minuuttia dokumentteja, kommenttiraita, kuvagalleria, traileri, kaksi tv-mainosta ja kuusi radiomainosta. Dokumenteista selviää muun muassa se, että juuri ohjaaja kouli ja muokkasi Conneryn Bondiksi, Andress dubattiin ja Bond-tunnarin sävelsi Monte Hellman, mutta John Barry teki lopulta historiaa sovituksellaan. Myös levy-yhtiö Islandin omistajaa Chris Blackwelliä jututetaan, sillä hän osallistui tuotantoon tuntiessaan reggaemiehenä Jamaican. (PS)