Terrence Malick , 67, on jo kahden uuden elokuvaprojektin jälkituotantovaiheissa.
Terrence Malick , 67, on jo kahden uuden elokuvaprojektin jälkituotantovaiheissa. Amerikkalaisohjaaja ei ole aina ollut näin tuottelias. Malickilta kului yli kolme vuosikymmentä vain viiden elokuvan valmistumiseen. Niiden kirjaaminen aikajärjestykseen ei syö tilaa: Julma maa (1969), Onnellisten aika (1978), Veteen piirretty viiva (1998), The New World (2005), The Tree of Life (2011). Arvojärjestyskin on aika lailla sama.
Toinen tulevista ohjauksista on IMDb.comin mukaan ”tutkimus universumin syntymästä ja kuolemasta”. Isot aiheethan eivät suuta halkaise ja aina niistä saa komeita otsikoita. Kuten Malickin Cannes-voittaja Elämän puussa, joka selvittää runsaassa kahdessa ja puolessa tunnissa maailman luomisen, syntiinlankeemuksen ja Paratiisista karkotuksen. Kurkkaamme mikroskooppiin, kaukoputkeen ja digikauden ihmeisiin. Näemme hedelmöityksiä, alkuräjähdyksiä ja disneymäisesti inhimillistettyjä dinosauruksia.
”Onko maailmassa virhe?”, kysyy Sean Penn aikuisroolissa lapsuudenkokemuksia tulkitessaan. The Tree of Lifen ytimessä seurataan kolmen veljeksen perhe-elämää 50-luvun lopun Teksasissa. Hyvää tarkoittavaa, mutta tiukkaa isää näyttelee Brad Pitt. Enkelimäisenä, silti lujaluontoisena äitinä lapsia kaitsee Jessica Chastain. Murrosikäistä poikaa esittää lupaava tulokas Hunter McCracken. Nuorempina veljinä nähdään persoonalliset Laramie Eppler ja Tye Sheridan.
O’Brienit kohtaavat iskuja arjessaan. Isä joutuu työttömäksi ja perhe muuttamaan kodista. Keskimmäinen pojista kuolee myöhemmin oman käden kautta. Kertomus etenee jälkikuvina Sean Pennin esittämän esikoisen ajatusvirrassa, elokuvallisesti takautumina 50-luvun muistoihin. Aikuisena mies yrittää ymmärtää, mitä lapselle tapahtui ja miksi.
Parasta filmissä on veljeskuvaus. Pojat ovat aitoja. Nuoret esittäjät tuovat elämän niihinkin kohtauksiin, joissa Malickin repliikit eivät aina toimi. Tai silloin, kun ohjaaja on tyytynyt otokseen, joka onnahtaa. Maailmaa syleilevä henkinen hörhöily ja käsikirjoituksen aikahyppyhaahuilu jättävät yleisön ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Lasten yhteishenki tulee vihdoin sävykkäänä lähelle. McCrackenin ja Epplerin isonveljen ja pikkuveljen välinen tahtojen kamppailu ja kiusaaminen, rajojen, vallan ja luottamuksen julmakin kokeilu sekä herkästi ja lämpimästi kuvattu sovinto saattavat tunteet pintaan. Sanoja ei tarvita, kun veljekset painavat kämmenet vastakkain ovilasiin ja tuntevat yhteydestä nousevaa iloa, joka kantaa vaikeuksienkin yli.
Varhaisnuoren McCrackenin rooli on Tree of Lifen moottori. Vai pitäisikö sanoa elämän voima. Tehtävä rooli ei ole helppo, sillä Malick on kirjoittanut Jackin hahmoon pitkän kaaren ja ison käänteen. Sielu tulee siinä tietoiseksi itsestään ja lapsuus loppuu. Pojan luonnollinen kehitys johtaa Malickin luomiskertomuksessa karkotukseen Paratiisista, vaikka Jack vain kapinoi joustamatonta isäänsä vastaan. Sukupuolisuuskin herää ajallaan: Jack varastaa kauniin ja kiehtovan naapurinrouvan alushameen tarkasteltavakseen.
Joissakin arvosteluissa ohjaaja-käsikirjoittajaa on syytetty liiasta häveliäisyydestä ja murrosiän väärentämisestä. Anthony Lane kirjoitti Amerikan ensi-illasta New Yorkerissa: ”Seksi ei tunge häiritsevästi esiin, vaikka nähdäänkin poikkeuksellinen jakso, jossa ensilupaus erotiikasta läikähtää Jackin otsalle kuin kuume pojan kopeloidessa naapurin makuuhuoneessa ja kosketellessa naisen alushametta. Mutta tässäkin, kun poika pitelee yöpukua valoa vasten kuin taivaallista kaapua, ja varastaa sen sitten ja laskee kellumaan alavirtaan, katsoja haluaa kumartaa päänsä kuvien kauneuden edessä, mutta samaan aikaan kiskoa ohjaajan sivummalle ja sanoa, että ”Terry, minun ikävä paljastaa tämä sinulle, mutta tuossa ei ole ihan kaikki, mitä murrosikäiset pojat tekevät.”
Malick on toki aina käsitellyt seksuaalisuutta pidättyvästi filmeissään. Myös Jackin puberteettinen lankeemus kuvataan hienovaraisesti ja viitteellisesti. Silti ohi vilahtava otos naapurin sänkykamarissa alusvaatteen ylle taipuneesta Jackista vihjaa muuta. Jospa vaatteelle ehti tapahtua jotain? Jospa poika sotki sen?
Malick näyttää aiemmin, miten Jack avaa vaatteen laskoksista ja asettaa sen huolellisesti sängylle. Asu edustaa pojan mielikuvissa vuoteella lepäävää, antautuvaa naisvartaloa. Täten Malick antaa parilla kuvalla – ja taitavalla leikkausellipsillä — ymmärtää Jackin masturboineen hameelle. Muutenhan ei selittyisi se kova kiire, kun poika juoksee talosta hameen kanssa ulos ja viskaa käsissä kuumana polttavan todisteen jokeen. (Leikkaus sisältä ulos on raju ja Jackin ele joella ei suinkaan harras ja viipyilevä vaan nopea).
Poikahan olisi voinut vain palauttaa alusasun paikoilleen huoneen pöytälaatikkoon. Ja jos Jack halusi hameen itselleen muistoksi tai myöhempää hekumointia varten, miksi hän kiiruhti hävittämään sen heti näkyvistä? Todentuntuisempaa on, ettei kukaan keskeyttänyt pojan tutkimusretkeä aikuisten maailmaan, vaan Jack vain säikähti sitä, mitä sai tahattomasti aikaan.
Viitteillä ja ellipseillä Malick pääsee pitemmälle puberteetin intiimeihin tuntoihin kuin realistisemmilla otteilla vaikkapa pohjoismaisten, naturalistisempien ja inhorealistisempien elokuvien nuoruuskuvauksissa. Joelta palaava Jack tapaa ensimmäisenä äidin katseen. Äiti näkee heti, että jotain pojassa on muuttunut. Jack vaistoaa sen. Kyse on toki vain ensimmäisestä runkkauksesta, mutta suuresta käännekohdasta nuorelle miehelle malickinmittaisessa universumissa. (Väkevä avainkohtaus tuo mieleen kirjailija Eino Säisän kertomuksen, jossa äiti näkee lapsensa silmistä, milloin poikuus on mennyt.)
Tree of Lifessa isän tuomitseva tapakristillisyys aiheuttaa niin Jackissa kuin hänen veljissään elämänikäisen häpeän, jota heikoin lenkki, keskimmäinen poika, ei lopulta kestä. Silti — kenties tahattomasti — filmi panee miettimään myös äidin lempeämmän mutta yhtä kaikki hallitsevan uskonnollisuuden vaikutusta. Äiti pystyy vain sanattomasti protestoimaan poikien henkistä nujertamista vastaan. Kaiken sen, mikä 50-luvulle oli sopivaa, äitikin on sisäistänyt. Patriarkaalisuus, isän valta, on kirkossa kuulutettua. Teksasissa eivät puhalla vielä 60-luvun radikalismin vapaammat, raikkaammat tuulet.
Malick tavoittelee ymmärrystä ja hyväksyntää laajalla skaalalla ja leveällä paletilla. Tree of Lifen ydinperheen mikrotarina vertautuu makrotason syntyihin syviin. Malick sukeltaa alkumereen ja ampaisee taivaisiin. Ohjaajana olisi voinut olla vaikka Ingmar Kubkovski. Elokuvalipun hinnalla pääsee Malickin tarjoamalle psykedeeliselle aika-avaruusmatkalle, kuten Kubrickin Avaruusseikkailu 2001:ssä (1968). Bergmanin psykopatologinen perhekuvaus taa esitellään eteerisen lyyrisinä fragmentteina. Ne lainataan Tarkovskin Peilistä (1975). Malick menee jopa niin pitkälle tarkovskeilussaan, että Tree of Lifessakin levitoidaan.
Onnistuneemmin ajatusten säteellä ovat elokuvissaan liikkuneet edellä mainittujen Kubrickin, Tarkovskin ja Bergmanin ohella myös 40-luvun brittimestarit Powell ja Pressburger (Kysymys elämästä ja kuolemasta, 1946) sekä Stan Brakhage kokeilevissa töissään. Avioliiton kuvauksena Tree of Life tuo mieleen samaan ajanjaksoon sijoittuneen Sam Mendesin Revolutionary Roadin (2008). Sekään ei täysin vakuuttanut, mutta toi umpioituneessa muodossaan paremmin esiin 50-luvun henkisen ahtauden ja parisuhteen piinat.
Sean Pennin piirteissä on fossiilimaista uurretta, joka sopii Tree of Lifeen, jossa dinosauruksetkin herätetään henkiin. Brad Pittin takaa kuvattu vankka niska ja Jessica Chastainin sielukkaat kasvot kantavat nekin pitkälle. Mutta ei niin kauas kuin Malick haluaisi. Penn on itsekin ihmetellyt roolinsa niveltymistä kokonaisuuteen. Mielenmaisemien karuissa kivikoissa rämpivää näyttelijää käykin välillä sääliksi. Penn sijoittuu tarinassa nykyajan tarjoamaan kontrastiin, jossa Malick viipyilee liian pitkään ihmettelemässä pilvenpiirtäjien modernia hengettömyyttä, sitä uudenlaista tyhjyyttä, joka on tullut entisen autiuden tilalle.
Brad Pittin voi kyllä mieltää keksijäksi ja kauppamatkustajaksi, mutta vaivoin klassisen musiikin harrastajaksi tai urkuriksi. Jessica Chastain on sykähdyttävä, tosin Malick jättää hänet usein yksin, tyhjänpantiksi samankaltaisina toistuviin, vaikkakin upeisiin kuviin.
Kuvaajana Emmanuel Lubezski saa Malickin vaikutelmissa häivähtelevään tyyliin pitoa paljailla, kuulailla otoksilla. Jack Fisk, David Crank, Jeanette Scott ja Jacqueline West luovat kameran eteen lavastuksen, rekvisiitan ja puvustuksen kautta erityisyydessään täsmällisen, mutta yleispätevästi avaran menneen ajan kokovartalokuvan. Malickin mitassa näkymät vain käyvät niin tutuiksi, että asetelmallisuus epäilyttää. Valokuvauksellisessa täydellisyydessään jokainen otos voitaisiin pysäyttää ja irrottaa kokonaisuudesta. Kehystyskelpoinen elokuva on vaarassa kuolla pystyyn. Kauneuden pitäisi kehittyä Tree of Lifen kuvien välisistä suhteista eikä jäädä yksittäisiin, peräkkäin sijoitettuihin otoksiin.
Taideterapia on hyväksi, mutta terapiasta tulee harvoin hyvää taidetta. Kerrottu kyllä vaikuttaa omakohtaiselta, niin kuin on ohjaajan kohdalla ounasteltu. Voi kuvitella, että Tree of Life olisi Malickin kokeman oman menetyksen ulosmanaamista, henkilökohtaista terapiaa. ”Jos asia ei ole elämässäsi, et saa sitä soittimesta esiin”, sanoi muusikko Charlie Parker. Nyt ohjaajalla on vaikeuksia välineensä kanssa. Malick ei osaa sovittaa liiankin intiimejä melodioitaan suuremman sinfonian raameihin.
Taivas on paikka, jossa mitään ei koskaan tapahdu, lauloi Talking Heads kappaleessaan Heaven (1979). Tylsimmillään Malick on filmin päätöksen suuressa synteesissä, tuonpuoleisen kuvissa. Jonkinlainen sovitus koetaan vasta metaforisella viimeisellä rannalla, jota kohden Sean Pennin hahmo on pilvenpiirtäjätoimistosta lähdettyään rämpinyt. Mutta Malick ei tyydy lopussakaan hienovaraisiin, yleistäviin vertauskuviin. Näyttämölle kannetaan ovenraamit teatterikulisseiksi, ja veden päälläkin sitten kävellään. Tarinan hahmot kertomuksen eri aikatasoilta kootaan yhteen, kahlaamaan rantaveteen. Ratkaisu on kirjaimellisuudessaan vaivaannuttava (vain lapsinäyttelijät onnistuvat olemaan luontevia myös keinotekoisissa kohtauksissa). Melkein toivoisi, että se aiemmin nähty dinosaurus jolkuttelisi rannalle järjestämään vähän eloa näihin pystyyn kuolleisiin haamuihin.
Vai onko kohtauksessa sittenkin kyse lisämateriaalista, joka piti jättää Tree of Lifen Blu-ray-julkaisulle? Ehkä filmiryhmän viimeisen kuvauspäivän videoitu ”wrap up”? Epätasaisen elokuvaprojektin hiljaiset hautajaiset? (HB)