Lapsuuteni ja nuoruuteni kaupunkini Oulu on kunnostautunut vuosien saatossa moninaisesti kotimaisena kulttuurinäyttämönä.
Lapsuuteni ja nuoruuteni kaupunkini Oulu on kunnostautunut vuosien saatossa moninaisesti kotimaisena kulttuurinäyttämönä. Subjektiivinen muistini nostaa esiin Arktisen hysterian, sitä seuranneen rhythm ’n blues –maineen ja paskanheiton teatterissa. Yksityinen ja yleinen on nyttemmin yhtynyt, kun Oulu mielletään miesten asioita kuvaavien dokumenttien kaupungiksi.
Kuvaavaa kuitenkin on, että moni muuttaja oli näissäkin eetoksissa keskeinen. Ohjaaja Mika Ronkainenkin on syntynyt Kuusamossa, josta moni muutti ja muuttaa työn sekä opiskelun perässä maakunnan pääkaupunkiin.
Jos Oulu oli kuusamolaiselle pikkuruotsi, niin Ruotsi oli pikkuamerikka.
Ronkaisen dokumentti tuo aluksi kouriintuntuvaksi tiedon, mitä nykypäivän pikkurasistit eivät juurikaan miellä. Juuri suomalainen oli 1960-luvun somali naapurimaa Ruotsissa.
Tämä ei kuitenkaan ole elokuvan perusteema, vaan se, kuinka pyramidin pohjalla eli lapsuudessa tapahtuu merkittävää persoonan kehitystä. Tätä prosessia vaikeuttaa se, jos ensin repäistään synnyinmaasta vieraisiin oloihin ja sitten kun siihen tottuu, repäistään takaisin. Aknestikin kitaristi Kai Latvalehto ihmetteli, mistä elon levottomuus johtuu ja päätti lähteä etsimään itseään isänsä kanssa.
Tässä tullaan sitten elokuvan kaikkein tärkeimpään: enpä muista, että sota-aikana syntyneen suomalaismiehen ja 1960-luvulla syntyneen pojan suhteita olisi kuvattu näin tarkasti ja oivaltaen.
Samastumiskohteita riittää. Varsinkin alkoholin käyttö poikkeaa näiden kahden sukupolven välillä hyvin paljon. Myös tunteiden näyttö ja niistä puhuminen on kuin kahdelta eri planeetalta.
Kun isä ja poika istuvat vierekkäin mersussa, heidän käyttäytymisensä on jopa hupaisan tuttua. Pojalla on katkeruutta kohtuullisen pienistä perhetragedioista, ja isä potee huonoa omatuntoa. Poikea korjailee tiuskimalla vanhan miehen vääriä sanoja tai huomioita.
Sekin tulee selville, että siirtolaissukupolven jäärät ovat muuttuneet joutuessaan kokemaan hillittömän yhteiskunnallisen ja yhteisöllisen muutoksen elämänsä aikana. Moni herää todellisuuteen, kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyy. Vanhan kokemus ja lapsen aitous saavat kohdata luontevasti, kun välissä ei ole työn paine, ympäristön ahdasmielisyys, rahahuolet, alkoholismi ja pelko näyttää tunteita. Sekin on muistettava, että pohjoisen ihminen ei kampakeraamisella ajalla voinut antaa milliäkään periksi. Muuten tupa romahti, ruoka jäi saalistamatta ja miero vei koko perheen. Puhu siinä sitten ihmissuhteista.
Kuva ja ääni edustaa dokumenttitasoa hyvässä ja pahassa. Välillä kuvataan herkällä filmillä, joka saakin olla rakeista. Huomautettavaa on oikeastaan vain kameran panoroidessa, jolloin vaakaviivat värisevät. Musiikki on tärkeässä roolissa, ja se toistuu autenttisen livemäisenä. Ekstroissa 28 min. musiikkiesityksiä ja traileri. (PS)