Väkivahva näyttelijä Ilkka Koivula Akseli Koskelana takaa, että mammuttimaisen, yli kolmen tunnin Pohjantähden jaksaa katsoa yhtenä pitkänä istuntona.
Väkivahva näyttelijä Ilkka Koivula Akseli Koskelana takaa, että mammuttimaisen, yli kolmen tunnin Pohjantähden jaksaa katsoa yhtenä pitkänä istuntona. Ohjaaja-käsikirjoittaja Timo Koivusalon näppärästi liikkuva filmi tarjoilee alkuteoksen tarinasta helposti nieltäviä haukkupaloja. Eri asia on, tarkoittiko Väinö Linna suuren kertomuksensa näin keveäksi, viihdyttäväksi ja sujuvaksi.
Edvin Laineen tavoin Koivusalo tiivistää elokuvansa ensimmäiseen osaan Linnan trilogian kaksi ensimmäistä romaania. Täällä Pohjantähden alla I kattaa Pentinkulman tapahtumat vuosina 1884-1919 torpparikaudelta työväestön ja suomalaisuusaatteen nousuun sekä sisällissodan jälkiselvittelyihin. Tunteita liikuttavat teemat esitellään rikkaiden henkilökuvien kautta. Linnan kirjojen sivuilta nousevien, omaäänisten hahmojen parissa ei tule ikävä. Elokuvan ja teatteriperinteen kautta ne tuntuvat tutuilta kuin Kalevalan, Seitsemän veljeksen tai Tuntemattoman sotilaan ajattomat perusihmiset — riippumatta siitä, onko alkuteokseen tutustunut.
En ole lukenut Pohjantähteä. En voi sanoa, auttaisiko lukeminen filmin omaksumista. Vai korostuisivatko puutteet? Kuvitetuksi Klassikoksi nimitettiin jo Laineenkin versiota. Sama pätee Koivusaloon. Tulkintaa filmissä ei näyttäisi olevan. Ohjaaja-käsikirjoittaja kunnioittaa Linnan tarinaa, herättää sen kohtia henkiin mainion, joskin paikoin alityöllistetyn näyttelijäkaartin runsain voimavaroin. Mutta taotuksi ei tule kokonaisuutta, joka olisi muuta kuin peräkkäisten, taitavasti valaistujen ja Pertti Mutasen kauniisti kuvaamien kohtausten toisteinen jatkumo.
Laineen Pohjantähden budjetti oli 2,6 miljoonaa markkaa. Koivusalolla on samat numerot, mutta euroina. Filmi näyttää kuvakirjamaisen siistiltä. Taistelukohtauksissa tuntuu suomalaiseksi isonkin budjetin rajallisuus, tai tekijän näkemyksen puute. Kärhämät ovat samankaltaisia. Ohjaajan pitäisi dramatisoida tapahtumat kiinteiksi osiksi elokuvaa, näyttää katsojalle suuntaa, kaaoksestakin. Joukkojen liikettä on hankala hahmottaa.
Lopussa jäntevyys lisääntyy. Hennalan vankileirissä on synkkää painoa ja filmillisyyttä. Punaisten teloitusten koneellisessa kylmyydessä ihokarvat nousevat, kun julmuus hetkellisesti tavoittaa lähes Andrzej Wajdan tuoreen Katyn-elokuvan tylyyden.
Naiset kohoavat tärkeiksi toimijoiksi, hyvässä kuin pahassa. Koskelan Almana Ritva Jalonen jää mieleen lämpimänä ja arvokkaana. Jonna Järnefelt pappilan rouvana on räätäli Halmeen tavoin ristiriitainen hahmo. Ellen on myös uuden airut, mutta tahtoo yleisen hyvän ohella itselleenkin, muiden kustannuksella. Elena Leeve sykähdyttää eloisasti Linnan nuorelle neidolle rakentamalla romanttisella ”naisen logiikalla”. Siksi kai nuoremman Koskelan morsiamen kohtalo niin raastaa.
Miesten bravuurit ovat tuttuja jo Laineen version kiveen hakatuista tulkinnoista. Heikki Nousiainen kelpaa Halmeena Kalevi Kahran mestarillisen suorituksen rinnalla. Punaisten ja valkoisten väkivalta vievät haaksirikkoon vanhan räätälin sosialistisen ja teosofisen idealismin. Mutta Halmeen yhteiskunnallisen ja henkisen kasvun kehittämisen ajatus jäävät Koivusalonkin elokuvassa elämään teoksen keskeisenä sanomana, kuin se kukistumaton aave, josta räätäli puhuu.
Esko Roine, Juhani Niemelä ja Risto Tuorila luonnehtivat herkullisin, pirullisin ja hyvin inhimillisin äänenpainoin Pohjantähden ja Pentinkulman mieskaartin aivoituksia.
Koivusalon filmin suurin ansio on sen rakkaus Ilkka Koivulan filmaattista naamavärkkiä kohtaan. Koivula on kovakasvona Åke Lindmanin manttelinperijä, myös juureva ja vahvatunteinen perusmies. Ilkka Järvi-Laturin erinomaisesta elokuvasta Kotia päin (1989) lähtien Koivula ei ole virheliikkeisiin sortunut. Virheen ovat tehneet ohjaajat, jotka eivät ole älynneet Koivulaa enemmän käyttää isoissa rooleissa. Näyttelijä tekee Koskelasta mahdollisen ja toden. Koivulan muutos vankileirillä osoittaa, että hän on täydellinen elokuvanäyttelijä, instrumentti kerronnan sisäisen todellisuuden hahmottamisessa ulkoisen avulla.
Pohjantähdessä on hyviä sattumia, mutta liikaa postikortti-Suomea ja nopeaa tyypittelyä. Tiivistyksessä raot on tilkitty hatarasti. Komeatkin kuvat putkahtavat tv-sarjamaisesti tyhjän päälle ilman lujaa yhteyttä, vankkaa taustaa, filmillisen muodon perustaa. Koivusalo ei pysty siihen klassikon uustulkintaan, jossa Rauni Mollberg onnistui Tuntemattomallaan.
Pohjantähti on epäelokuvallinen, mutta ei sellainen katastrofi, mitä odotettiin. Tai joillain tahoilla ehkä toivottiinkin. (HB)
Keskitason kuvan ja äänen tarkkuus. Mahtipontisena, tosin kansainvälisesti vähin varoin, toteutettu visuaalinen ilme vaihtelee toistonsa aikana erinomaisesta välttävään. Ääniraita ei juurikaan pääse tilatunnelmaan. Ekstroissa 20 min. dokumentti ja kaksi traileria. (PS)