V2-malli Reijo Mäen dekkarisankarisankarin elokuvaversioista ei toimi kuin ensimmäinen Vares – yksityisetsivä.
V2-malli Reijo Mäen dekkarisankarisankarin elokuvaversioista ei toimi kuin ensimmäinen Vares – yksityisetsivä (2004). Plussaa on toki se, että Juha Veijonen ei tällä kertaa jää syrjään omassa tarinassaan, vaan selvittää yrityksen ja erehdyksen kautta kaupungin herraseuran sikailubisnekset.
Persoonallisten näyttelijäin käyttö pää- ja sivurooleissa on elokuvalle ”enemmän boonus kuin miinus”, autokauppias Tienvieren sanontaa käyttääkseni. Eläville ja kuolleille –filmistä Jussilla palkittu Hannu-Pekka Björkman saa nyt temmeltää aivan päinvastaisessa osassa.
Autokauppias Tienvieri on herkullisen äijämäinen porsastelija, joka kannattelee filmiä hävyttömällä energiallaan ennen ansaitun sotkuista loppuaan.
Tanakkaa työtä tekevät myös Kari Väänänen, jälleen poliisiroolissa, ja erityisesti suurten mittojen mies Jussi Lampi. Lampeen kiteytyvät elokuvan viat ja ansiot. Taparikollinen Veikko Hopea on elämää suurempi pahis, jonka tieltä kanssaihmiset kirjaimellisesti lakoavat jalkoihin. Suuri näyttelijä ei kuitenkaan saa tukea saattaakseen työnsä kunnialla loppumetreille.
Taitavaksi tiedetyn ja Mäkelän filmeissä tuhlaantuvan kuvaajan Pini Hellstedtin kamerointi kohottaa Lammen tappajahahmon myyttiseksi monsteriksi. Meiju Väisäsen puvustamana näyttelijä pitkässä takissaan muistuttaa italowesternien kostajaa, ja loppumetreillä veli-Hopean kohtalo on sama kuin Jack Nicholsonilla Hohdossa.
- Minä en jätä mitään kesken, on Lammen psykopaatin mottona. Se olisi kelvannut ohjenuoraksi myös ohjaaja Mäkelälle. Vares kakkonen on harmillisen keskeneräinen, sinne päin sudittu rikoskierre, jossa Reijo Mäen kirjan juonikuviot on sidottu yhteen ohuella langalla.
Se punainen lanka on onneksi mukana. Juha Veijosen jämäkän ja teeskentelemättömän olemuksen vuoksi Porin pahoilla kaduilla ja pimeillä kujilla liikkuu mielikseen. Vaikka opas onkin epäluotettava, reissussa rähjäävä ja itsensä telova harhailija.
Kähmintä, vallanhalu, vääränlainen lojaalisuus ”kuolemaan saakka” ovat uuden Vareksen teemoina. Aiheisiin sopien V2 on ruma, kova ja kylmäilmeinen elokuva. Harmillisesti se on myös linjaton, ja monet kohtaukset pilataan huolimattomuudella. Toimintaa Mäkelä ei vieläkään hallitse, vaikka ainekset ovat koossa. Poikamainen innostus tappeluihin ja mäiskeeseen on vienyt harkinnan, jolla jaksot olisi viilattu kohdalleen.
V2 jää muotopuoleksi ja saumoistaan vuotavaksi. Tiiviys kärsii kerronnan ohella myös sivurooleissa, joissa on toki monia paikkansa täyttäviä henkilöitä, kuten Pekka Huotarin toimittajapösilö, Hannu Kiviojan pikkuroisto, Elina Knihtilän taiteilijarentukka tai Kari-Pekka Toivosen mainio juoppo-Pusenius.
Vintiömäisten, mutta ilkeämpien vitsien tasolle jäävät Niko Saarelan teatteriohjaaja ja Kari Hietalahden transu-Kullervo. Osaava Hietalahti onkin suomalaisen elokuvan alisuorittaja, jolle ymmärtämättömät ohjaajat sysäävät aina samat pellenroolit. (HB)