En ole juo­nut pus­si­kal­jaa enkä edes lu­ke­nut ko­ko ro­maa­nia, mut­ta Pus­si­kal­jae­lo­ku­va on kiin­nos­ta­va yri­tys kol­men säl­lin muo­to­ku­vak­si. Mar­salk­ka (Jus­si Nik­kilä), Li­hi (Y­ler­mi Ra­ja­maa) ja Hen­ni­nen (Ee­ro Mi­lo­noff) ovat Hel­sin­gin Kal­lios­sa ai­kaan­sa ku­lut­ta­via en­ti­siä ”­nuo­ri­so­lai­sia”, ny­kyi­siä tai­vaan­ran­nan­maa­la­rei­ta ja vaih­toeh­toin­tiaa­ne­ja.

Mar­salk­ka ha­luai­si enimmäk­seen nuk­kua, Li­hi viih­dyttää ystä­viään ta­ri­non ja Hen­ni­nen kai­paa juo­ta­vaa. Hä­nellä on kes­to­hu­ma­lan jäl­kei­nen ikik­ra­pu­la. Mar­salk­ka on kuin ei oli­si­kaan. Vain syn­tymäon­nel­li­nen Li­hi ui ti­lan­tees­ta toi­seen kul­ta­ka­la­na ve­dessä.

Poi­ka­po­ru­kan päivässä ei ih­meitä ta­pah­du, eikä niitä odo­tel­la­kaan. Mitä nyt Hen­ni­nen as­tuu pas­kaan ja Li­hi saa puu­ha­ta ka­ve­ril­leen uu­det jal­kau­tu­misvä­li­neet. Het­kittäin heräävä Mar­salk­ka ihas­tuu puis­tos­sa Lau­raan. Ku­ka­pa ei ihas­tui­si, kun vil­tillä loi­koo Kiel­le­tyn he­delmän Mar­jut Ma­ris­to? Sit­ten Li­hi lai­naa kal­ja­ra­haa (ei sentään tu­li­tik­ku­ja) kesä­lo­maa viettävältä Ko­ti­lai­sel­ta (mai­nio Valt­te­ri Si­mo­nen). Juu­ri kun päästään kal­ja­kup­pi­lan pöytään, sam­mu­vat va­lot.

D­ra­ma­tiik­kaa mu­kaan tuo­vat Kaa­ri­na Ha­zar­din kirp­pu­to­ri­kaup­pias, jo­ka hauk­kuu ve­te­leh­tijät ja Ai­mo Räsä­sen yk­si­tyi­sy­rittäjä, jo­ka pitää näitä työtä vie­rok­su­vi­na hip­peinä. Kuin mykkä­fars­seis­ta kol­mi­kon kimp­puun käyvät il­mei­ses­ti Kal­lion ai­noat po­lii­sit, nuo­rem­pi kons­taa­pe­li (Tuuk­ka Hut­tu­nen) ja van­hem­pi kons­taa­pe­li (Ti­mo Tuo­mis­to), jot­ka huo­maut­ta­vat poi­kia pam­pul­la.

Ee­ro Mi­lo­noff on esittä­nyt ve­li­pon­te­via jo mo­nes­sa elo­ku­vas­sa (Ga­nes, Tyttö sinä olet täh­ti), mut­ta on kor­vaa­ma­ton järkä­le ja luon­non­voi­ma hip­piäis­ve­li­kul­ta Li­hin ja lä­hes ka­ta­to­ni­sen Mar­sal­kan vie­rellä. Teat­te­ris­sa vii­me ajat kyn­siään hio­nut Jus­si Nik­kilä pää­see vähä­pu­hei­se­na ja hi­taas­ti rea­goi­va­na Mar­salk­ka­na mel­keinpä pääo­saan. Nik­kilä vie­kin pis­teet ko­tiin avau­tues­saan lop­pu­ku­vis­sa sil­lal­la. Po­ru­kan yllättäjä on ää­nenkäytössään ja liik­keissään ta­vat­to­man not­kea Yler­mi Ra­ja­maa. Li­hi on suu­ri­sydä­mi­sen kol­mi­kon ihas­tut­ta­vin hah­mo.

Pus­si­kal­jae­lo­ku­va jää val­ko­kan­kaal­la kui­ten­kin luon­nos­mai­sek­si. Kir­jai­li­ja Mik­ko Rim­mi­sen Pus­si­kal­ja­ro­maa­nin (2004), vii­del­le kie­lel­le kään­ne­tyn Fin­lan­dia-eh­dok­kaan ta­jun­nan­vir­ta oli­si haas­ta­va teks­ti­poh­ja ko­ke­neem­mal­le­kin. Eng­lan­nis­sa alal­le val­mis­tu­nut en­sioh­jaa­ja Vil­le Jan­ke­ri, 35, lait­taa yh­den päivän ta­pah­tu­mat peräkkäin il­man fil­min vaa­ti­maa ryt­miä. Kau­pun­ki­haa­hui­lu toi­mi­nee pa­rem­min kir­jan si­vuil­la, sillä 330-si­vui­nen al­ku­teos on ty­pis­ty­nyt vain 80-mi­nuut­ti­sek­si elo­ku­va­no­vel­lik­si.

Vail­la tun­tu­maa ali­ta­jui­seen­kaan lo­giik­kaan Pus­si­kal­jae­lo­ku­vas­ta tu­lee sat­tu­ma­sop­paa. Jak­sot jaot­tu­vat epä­var­mas­ti, koh­tauk­set ko­li­se­vat toi­siin­sa. Yleensä tai­dok­kaan Jark­ko T. Lai­neen ku­vaus ei sekään nyt pe­las­ta, vaik­ka Hel­sin­ki-ku­vauk­se­na fil­mistä oli­si voi­nut tul­la klas­sik­ko. Ka­me­ra tol­jot­taa va­sem­mal­ta oi­keal­le liik­ku­vaa koh­det­ta tai liik­kuu sen mu­ka­na niin, että sil­missä vi­li­see. On­ko syynä taas di­gi­taa­li­suus, jo­kin bud­jet­tiin mah­tu­nut ke­vyt vi­deo­ka­me­ra, kun ku­vis­ta on tul­lut niin ru­mia ja va­los­ta lat­teaa? Syvä­hen­ki­nen kult­ti­fil­mi ty­pis­tyy ker­takäyttöi­sek­si tv-ka­mak­si.

Mut­ta lop­pu­koh­taus on ko­mea. Vaik­ka edeltä­nyt ei sitä täy­sin pe­rus­te­le­kaan, aa­mu-u­tui­sel­la sil­lal­la kol­mi­kon ystä­vyys ki­tey­tyy kau­niis­ti sekä näyt­te­lijä­työssä että otok­sis­sa. Eihän pus­si­kal­jan ideas­sa ole ky­se muo­vi­kas­seis­sa ar­ki­ses­ti ko­li­se­vis­ta kes­ki­kal­ja­pul­lois­ta, vaan syvä­hen­ki­sestä kau­pun­ki­le­gen­das­ta. Pus­si­kal­ja on nek­ta­ria, jo­ta nau­ti­taan yh­tei­ses­ti kuin luon­toäi­din rin­nas­ta, jot­ta elämän juh­la­me­not voi­si­vat jat­kua. (HB)