En ole juonut pussikaljaa enkä edes lukenut koko romaania, mutta Pussikaljaelokuva on kiinnostava yritys kolmen sällin muotokuvaksi.
En ole juonut pussikaljaa enkä edes lukenut koko romaania, mutta Pussikaljaelokuva on kiinnostava yritys kolmen sällin muotokuvaksi. Marsalkka (Jussi Nikkilä), Lihi (Ylermi Rajamaa) ja Henninen (Eero Milonoff) ovat Helsingin Kalliossa aikaansa kuluttavia entisiä ”nuorisolaisia”, nykyisiä taivaanrannanmaalareita ja vaihtoehtointiaaneja.
Marsalkka haluaisi enimmäkseen nukkua, Lihi viihdyttää ystäviään tarinon ja Henninen kaipaa juotavaa. Hänellä on kestohumalan jälkeinen ikikrapula. Marsalkka on kuin ei olisikaan. Vain syntymäonnellinen Lihi ui tilanteesta toiseen kultakalana vedessä.
Poikaporukan päivässä ei ihmeitä tapahdu, eikä niitä odotellakaan. Mitä nyt Henninen astuu paskaan ja Lihi saa puuhata kaverilleen uudet jalkautumisvälineet. Hetkittäin heräävä Marsalkka ihastuu puistossa Lauraan. Kukapa ei ihastuisi, kun viltillä loikoo Kielletyn hedelmän Marjut Maristo? Sitten Lihi lainaa kaljarahaa (ei sentään tulitikkuja) kesälomaa viettävältä Kotilaiselta (mainio Valtteri Simonen). Juuri kun päästään kaljakuppilan pöytään, sammuvat valot.
Dramatiikkaa mukaan tuovat Kaarina Hazardin kirpputorikauppias, joka haukkuu vetelehtijät ja Aimo Räsäsen yksityisyrittäjä, joka pitää näitä työtä vieroksuvina hippeinä. Kuin mykkäfarsseista kolmikon kimppuun käyvät ilmeisesti Kallion ainoat poliisit, nuorempi konstaapeli (Tuukka Huttunen) ja vanhempi konstaapeli (Timo Tuomisto), jotka huomauttavat poikia pampulla.
Eero Milonoff on esittänyt velipontevia jo monessa elokuvassa (Ganes, Tyttö sinä olet tähti), mutta on korvaamaton järkäle ja luonnonvoima hippiäisvelikulta Lihin ja lähes katatonisen Marsalkan vierellä. Teatterissa viime ajat kynsiään hionut Jussi Nikkilä pääsee vähäpuheisena ja hitaasti reagoivana Marsalkkana melkeinpä pääosaan. Nikkilä viekin pisteet kotiin avautuessaan loppukuvissa sillalla. Porukan yllättäjä on äänenkäytössään ja liikkeissään tavattoman notkea Ylermi Rajamaa. Lihi on suurisydämisen kolmikon ihastuttavin hahmo.
Pussikaljaelokuva jää valkokankaalla kuitenkin luonnosmaiseksi. Kirjailija Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin (2004), viidelle kielelle käännetyn Finlandia-ehdokkaan tajunnanvirta olisi haastava tekstipohja kokeneemmallekin. Englannissa alalle valmistunut ensiohjaaja Ville Jankeri, 35, laittaa yhden päivän tapahtumat peräkkäin ilman filmin vaatimaa rytmiä. Kaupunkihaahuilu toiminee paremmin kirjan sivuilla, sillä 330-sivuinen alkuteos on typistynyt vain 80-minuuttiseksi elokuvanovelliksi.
Vailla tuntumaa alitajuiseenkaan logiikkaan Pussikaljaelokuvasta tulee sattumasoppaa. Jaksot jaottuvat epävarmasti, kohtaukset kolisevat toisiinsa. Yleensä taidokkaan Jarkko T. Laineen kuvaus ei sekään nyt pelasta, vaikka Helsinki-kuvauksena filmistä olisi voinut tulla klassikko. Kamera toljottaa vasemmalta oikealle liikkuvaa kohdetta tai liikkuu sen mukana niin, että silmissä vilisee. Onko syynä taas digitaalisuus, jokin budjettiin mahtunut kevyt videokamera, kun kuvista on tullut niin rumia ja valosta latteaa? Syvähenkinen kulttifilmi typistyy kertakäyttöiseksi tv-kamaksi.
Mutta loppukohtaus on komea. Vaikka edeltänyt ei sitä täysin perustelekaan, aamu-utuisella sillalla kolmikon ystävyys kiteytyy kauniisti sekä näyttelijätyössä että otoksissa. Eihän pussikaljan ideassa ole kyse muovikasseissa arkisesti kolisevista keskikaljapulloista, vaan syvähenkisestä kaupunkilegendasta. Pussikalja on nektaria, jota nautitaan yhteisesti kuin luontoäidin rinnasta, jotta elämän juhlamenot voisivat jatkua. (HB)