­Tau­lu­kaup­piaat on Ju­ho Kuos­ma­sen Can­nes-voit­ta­ja

”Ei ku­vien kir­jai­mel­li­nen kau­neus, vaan nii­den viat­to­muus, jot­ta niitä voi kat­soa avoi­min sil­min.” – Rob­by Mül­ler

Tun­nin pi­tui­nen fil­mi­no­vel­li Tau­lu­kaup­piaat sai Can­ne­sis­sa uu­den su­ku­pol­ven elo­ku­van­te­kijöi­den Ciné­fon­da­tion-sar­jan pää­pal­kin­non – 15 000 eu­roa, sekä ta­kuun, että sen oh­jaa­jan, Ju­ho Kuos­ma­sen, en­simmäi­nen pitkä elo­ku­va pää­see suo­raan rans­ka­lais­fes­ti­vaa­lin oh­jel­mis­toon. Tuo­ma­ris­ton pu­heen­joh­ta­ja Atom Egoyan ke­hui Tau­lu­kaup­piai­den oh­jaus­ta bril­jan­tik­si. Tämä mer­kittävä ka­na­da­lai­nen fil­min­te­kijä – muis­te­taan mm. upea The Sweet He­reaf­ter (1997) — sa­noi odot­ta­van­sa in­nol­la nuo­ren suo­ma­lai­soh­jaa­jan tu­le­via töitä. Mitä tässä enää jää suo­ma­lai­sen ar­vos­te­li­jan to­det­ta­vak­si?

Ehkä se, että ly­hyt­fil­miensä Kes­to­mer­kit­sijät (2007) ja Kau­pun­ki­lai­sia (2008) jäl­keen kok­ko­la­laislähtöi­nen oh­jaa­ja on as­tu­nut ai­mo harp­pauk­sen eteenpäin kai­kil­la elo­ku­van­teon osa-a­lueil­la. Tau­lu­kaup­piaat tul­laan muis­ta­maan Kuos­ma­sen uran lähtö­lau­kauk­se­na. Se va­kuut­taa kat­so­jat – ja toi­vot­ta­vas­ti te­kijän­kin – että hän on oman alan­sa löytä­nyt. Suo­ma­lais­ten tun­to­jen vä­littäjänä Tau­lu­kaup­piai­ta kat­so­taan vuo­sien saa­tos­sa sa­mas­sa mie­lessä kuin Kau­rismäen vel­jes­ten tai Mat­ti Ijäk­sen al­kupään elo­ku­via.

Tau­lu­kaup­piaat on Ju­ho Kuos­ma­sen lop­pu­työ Aal­to-y­lio­pis­ton Tai­de­teol­li­sen kor­kea­kou­lun elo­ku­va- ja la­vas­tus­tai­teen lai­tok­sel­le. Elo­ku­va­na se on val­mis, pie­ni­muo­toi­se­na­kin run­sas ja hä­kel­lyttävä tai­donnäy­te. J-P Pas­sin kä­si­kir­joit­ta­ma ja ku­vaa­ma fil­mi saa ko­ti­mai­sen en­si-il­lan So­dan­kylän elo­ku­va­juh­lil­la. Siellä se nähdään kah­des­ti: en­sin yönäytök­senä Ki­ti­sen­ran­nan kou­lul­la lauan­tai­na ja toi­sen ker­ran La­pin­suun elo­ku­va­teat­te­ris­sa fil­mi­juh­lien päätöspäivänä sun­nun­tai­na. Tuot­ta­ja pyr­kii myös saa­maan fil­min kesän ai­ka­na val­ko­kan­kaal­le ai­na­kin oh­jaa­jan ko­ti­kau­pun­kiin Kok­ko­laan. Yle esittää Tau­lu­kaup­piaat te­le­vi­sios­sa vas­ta vuo­den 2011 puo­lel­la. Toi­vot­ta­vas­ti ul­ko­mai­nen ar­vo­nan­to ja pal­kin­to­me­nes­tys herättävät kiin­nos­tus­ta laa­jem­paan­kin teat­te­ri­le­vi­tyk­seen.

Ku­ten Kau­rismäet ja Ijäs – tai Au­li Man­ti­la ja Leea Kle­mo­la tv-sar­jas­sa Ho­pea­nuo­let – Kuos­ma­nen näyttää miel­ty­neen tie-e­lo­ku­viin: mat­kan­te­koon ja vaih­tu­vien mai­se­mien ja koh­taa­mis­ten hen­kilö­hah­mois­sa ai­heut­ta­miin muu­tok­siin. J-P Pas­sil­le kä­si­kir­joi­tus on en­simmäi­nen, mut­ta fil­mi­ku­vaa­ja­na hän oli mu­ka­na jo Kuos­ma­sen Kau­pun­ki­lai­sis­sa. Pas­si vas­ta­si ka­me­ran ta­ka­na myös do­ku­men­tin Kan­sa­kun­nan olo­huo­ne (2009) hie­no­syi­sestä ja har­ki­tus­ta vi­suaa­li­ses­ta il­meestä. Jäl­kimmäi­sessä oli dra­ma­tur­gi­se­na kon­sult­ti­na Au­li Man­ti­la, jo­ta voi­daan syystä pitää Tau­lu­kaup­piai­den kol­man­te­na kes­kei­senä te­kijänä.

­Sup­lii­kin särmää

Kuos­ma­sen ja Pas­sin fil­mi­ta­ri­nas­sa 18-vuo­tias To­ni viettää vii­meistä viik­koaan si­vii­lissä en­nen ar­mei­jan kut­sua. Tep­po Man­ne­rin esittämä To­ni on pääs­syt en­simmäi­seen oi­keaan työhönsä, pa­kuau­ton kus­kik­si kes­ki-ikäi­sel­le, mai­se­ma­ku­via suol­ta­val­le to­ri­tai­tei­li­jal­le ja hä­nen myyn­ti­ty­kil­leen. Eletään jou­lu­na­lu­sai­kaa, sää on vas­ta­ha­koi­nen. Au­li Man­ti­la it­se näyt­te­lee maa­la­ri Luuk­kos­ta. Tai­tei­li­jan agent­tia Emp­pua esittää kok­ko­la­laislähtöi­nen mo­ni­toi­mi­muu­sik­ko, lau­la­ja ja har­ras­ta­janäyt­te­lijä Tuo­mas Ai­ro­la.

Tep­po Man­ner on omal­ta si­vii­liam­ma­til­taan put­ki­mies. En­si­roo­lin pe­rus­teel­la Man­ner on­kin Ylen ra­dio­haas­tat­te­lus­sa ver­ran­nut elo­ku­van­te­koa put­ki­hom­miin. Mo­lem­mis­sa­han eri alo­jen osaa­jat pyr­kivät yh­tei­seen päämäärään. Man­ne­rin pe­ru­so­le­mus on oh­jaa­jan ja kir­joit­ta­ja-ku­vaa­jan kä­sissä so­vi­tet­tu ker­to­muk­sen hen­keen is­tu­vak­si. Kun näkö­kul­ma on enimmäk­seen To­nin, on pal­jon esittäjän va­ras­sa. Pääo­saan nuo­ri mies on eri­no­mai­nen va­lin­ta. Vuo­roin uni­sel­ta, vuo­roin um­pi­mie­li­seltä vai­kut­ta­vas­sa To­nis­sa on myös tark­kai­li­jan herk­kyyttä, in­tui­tii­vis­ta oi­val­lus­ta ympä­rillä ole­vien ih­mis­ten ää­neen lau­su­mat­to­mil­le tun­noil­le ja ti­lan­teil­le. To­nis­sa ta­pah­tuu eni­ten muu­tos­ta, myös ul­koi­ses­ti. Elo­ku­va liik­kuu ja hen­gittää To­nin ryt­missä, elämään avau­tu­van mie­hen mat­kas­sa eteenpäin. Man­ner on te­kijä­tii­miltä var­si­nai­nen löytö.

Tai­tei­li­ja Luuk­kos­ta näyt­te­levä Man­ti­la on pitkän uran teh­nyt ja huo­mat­ta­va elo­ku­vaoh­jaa­ja (Nei­to­per­ho, Pe­lon maan­tie­de, Ystävä­ni Hen­ry), sen lisäk­si myös kä­si­kir­joit­ta­ja ja tuot­ta­ja. Hä­net on har­voin näh­ty jul­ki­suu­des­sa ja aiem­min hän kieltäy­tyi esiin­tymästä edes va­lo­ku­vis­sa. Man­ti­lan nä­ke­mi­nen Luuk­ko­se­na on siis har­vi­nais­ta herk­kua. Roo­li­na ko­via ko­ke­nut, si­vu­rai­teil­le jou­tu­nut tai­de­maa­la­ri on har­maan­tu­nut, kai­ta lii­na­tuk­ka. Sel­lai­se­na Luuk­ko­nen tuo ul­koi­ses­ti mie­leen Man­ti­lan it­sensä oh­jaa­man Nei­to­per­hon, jos­sa Leea Kle­mo­la tul­kit­si pääo­san ”al­bii­no John­ny Win­te­riä”. Mut­ta Luuk­ko­nen on van­hen­tu­nut ja elämän ku­lut­ta­ma ver­sio. Pet­ty­neen, sai­raan mut­ta sar­kas­ti­sen si­suk­kaan to­ri­tai­tei­li­jan muo­to­ku­va on tuo­reu­des­saan il­mes­tys, fil­mil­le tal­le­tet­tu hel­mi. Epä­luu­loi­nen, töksäyt­te­levä, hel­pos­ti kim­paan­tu­va Luuk­ko­nen pal­jas­taa ta­ri­nas­sa ki­pu­koh­tan­sa. Suo­ma­lai­sil­le omi­nai­set si­jais­toi­min­not, niin hyvässä kuin pa­has­sa, tar­joa­vat kat­so­jal­le tul­kin­nal­li­sia avai­mia. Man­ti­la sisäl­lyttää mer­ki­tyk­settömältä­kin tun­tu­vaan sa­na­pa­riin — ”­kyllä, kyllä” — tun­ne­ti­lan, jo­ka vas­taa suu­rin piir­tein maan­vyö­ryä.

A­matöö­ri näyt­te­lijänä on Tuo­mas Ai­ro­la­kin. Soit­to ja lau­lu on Ai­ro­lan omin­ta aluet­ta, jo­ten häntä var­ten elo­ku­vas­sa on tie­tys­ti ka­rao­ke­lau­lu­koh­taus baa­ris­sa. Muo­dol­taan mu­he­va, mut­ta hil­lit­ty Emp­pu on mies, jos­ta ei ota selvää, on­ko hän lin­tu vai ka­la. To­sia­siois­sa luo­vas­ti luo­vi­va sup­liik­ki­mies täyttää siis hy­vin paik­kan­sa ret­kueen kol­man­te­na pyöränä. Heik­koa lenk­kiä tästä trios­ta ei löy­dykään. Ku­kin esiin­ty­mis­ko­ke­muk­ses­ta riip­pu­mat­ta komp­paa toi­siaan ja on so­pi­vas­ti eri­lai­nen, tois­ten­sa vas­ta­koh­ta. Tau­lu­kaup­piaat ovat ih­mi­sinä free­sin kar­hei­ta ja pai­nok­kai­ta, ai­to­ja fik­tion maail­mas­sa. On­nis­tu­nut, omin­ta­kei­nen roo­li­tus joh­taa täy­si­pai­noi­seen lop­pu­tu­lok­seen.

Ih­mis­rak­kaut­ta tar­jol­la

Ta­ri­nas­sa ki­ro­taan an­tau­muk­sel­la. Pa­kuau­ton kyy­dissä kuul­laan niin nuo­ren vi­tu­tus­ta kuin van­hem­pien per­ke­leitä. Ar­mei­ja on To­nis­ta ihan ”­per­seestä”. Lähtökän­nin­kin poi­ka vetää. Ro­man­tiik­kaa tai sek­siä Tau­lu­kaup­piais­sa ei edes si­vu­ta. Luuk­ko­sen tei­ni-ikäi­nen tytär on To­nil­le ver­rok­ki, koh­ta­lo­to­ve­ri, enemmän pik­ku­sis­ko kuin ro­mant­ti­nen int­res­si. Ro­mans­sin si­jaan elo­ku­va tar­joaa ih­mis­rak­kaut­ta suu­rel­la tar­jot­ti­mel­la. Ker­to­muk­sen ylei­sil­me on lä­himmäi­set huo­mioi­va, hu­maa­ni ja toi­vei­kas. Kuos­ma­sen ja Pas­sin elo­ku­va on kyllä niuk­ka ja tiuk­ka, mut­ta kyy­ni­sek­si sitä ei voi syyttää. Ku­ten Kes­to­mer­kit­sijöissä ja Kau­pun­ki­lai­sis­sa­kin, Tau­lu­kaup­piai­den lop­pu­ku­va on hy­myi­levän po­si­tii­vi­nen, len­toon läh­tevä. On­ko se te­kijöiltä jo ma­nee­ri? En tiedä, mut­ta ai­ka iha­naa se on.

Fik­tioe­lo­ku­va on sa­not­tu val­heek­si, jo­ka pal­jas­taa to­tuu­den. Do­ku­men­ti­no­mai­nen Tau­lu­kaup­piaat ei sekään ole mikään vää­rennös. Ken­ties se on tie­dos­ta­ma­ton­ta me­tae­lo­ku­vaa, elo­ku­vaa elo­ku­vas­ta? Fil­min­te­ko­kin on reis­su­hom­maa. Siinä­kin tar­vi­taan ai­na jo­ku ”­To­ni” hans­lan­ka­rik­si, pro­jek­tin puu­ha­mie­hek­si, juok­su­po­jak­si ja työ­ryhmän jä­se­nek­si. Tuot­ta­ja taas tietää kuin­ka kal­lis­ta kaik­ki on, kun ai­ka on ra­haa. Tuot­ta­ja-Emp­pu myös ymmärtää, että val­mis tuo­te on saa­ta­va kau­pak­si kei­nol­la millä hyvänsä, mark­ki­noin­nil­la ja mai­nos­lau­seil­la. Ja tie­tys­ti elo­ku­vas­sa­kin pitää ol­la se välttämätön pa­ha, jo­ku tai­tei­li­ja ”­Luuk­ko­nen” — to­ri­tai­tei­li­ja tai muu – sisällön­tuot­ta­ja­na, vi­sioi­taan ideoi­maan. Niin fil­min- kuin mat­kan­te­ko­kin voi muut­taa sii­hen osal­lis­tu­nei­ta. Ai­na­kaan Tau­lu­kaup­piai­den te­kijöi­den ei Can­ne­sin pal­kin­to kai­na­los­saan tar­vit­se to­de­ta, että ”­pas­ka fil­mi, mut­ta tu­li­pa­han teh­tyä”.

Kuos­ma­sen ja Pas­sin hen­kilö­kir­jo on kuin Chy­de­niuk­sen ja Ros­sin lau­lus­ta Jos ra­kas­tat. Hah­mot eivät kuu­lu Suo­men syn­nynnäi­siin lot­to­voit­ta­jiin. To­nin, Em­pun ja Luuk­ko­sen me­net­te­ly­ta­vat tus­kin pon­nis­ta­vat etii­kan op­pi­kir­jas­ta, eivätkä täytä ai­na lain kir­jain­ta. Käytöskään ei ole kul­tai­sin­ta. Sen ta­soi­seen kes­kus­te­luun tau­lu­kaup­piail­la ei ker­ta kaik­kiaan ole ai­kaa. Mut­ta ta­ri­na näyttää, mi­ten kai­kil­la on syynsä, kun elämän dii­li ei lyökään valt­ti­kort­te­ja kä­teen. Fil­min­te­kijät eivät tar­kas­te­le hah­mo­jaan ylhäältä päin. To­nia, Luuk­kos­ta ja Emp­pua ei ylistäen alen­ne­ta vei­ja­reik­si ja vek­ku­leik­si. Tau­lu­kaup­piaat ku­vas­taa hy­vin Da­vid Thom­so­nin tee­siä siitä, että ”­pie­niä ih­mi­siä” ei ole, vaan me kaik­ki olem­me sa­man­ko­koi­sia.

­Ka­me­ra tu­lee ihol­le

”I­han lii­kaa herättää mie­li­ku­via”, sa­noo Luuk­ko­nen kuul­les­saan Em­pun lo­rot­ta­van sei­saal­taan ves­san­pyt­tyyn. Run­saas­ti mie­li­ku­via Tau­lu­kaup­piaat saa kat­so­jas­sa ai­kaan pidät­tyvällä, teot näyttävällä, mut­ta se­li­tyk­siä välttävällä ker­ron­nal­laan. Mie­li­ku­vat taus­tois­ta, hen­kilö­his­to­rias­ta, syistä ja seu­rauk­sis­ta, syn­tyvät ti­lan­tei­den ja nii­hin rea­goin­nin vä­li­sestä ris­ti­rii­das­ta. Väis­te­ly, vai­ke­ne­mi­nen, ohi pu­hu­mi­nen, kom­men­toi­mat­ta jättä­mi­nen ja pois läh­te­mi­nen ker­to­vat olen­nai­sen. Sa­no­ja tar­vi­taan vähän, eivätkä ne usein­kaan il­mai­se it­se asiaa, jo­ka on nii­den ta­ka­na.

Ciné­fon­da­tio­nin sääntö­jen mu­kaan kil­pai­luun osal­lis­tu­van elo­ku­van on ol­ta­va kes­tol­taan kor­kein­taan tun­nin pi­tui­nen. Tässä 59-mi­nuut­ti­ses­sa ”­ly­hy­te­lo­ku­vas­sa” on nä­ky­villä pitkän fil­min eväät. Tau­lu­kaup­piai­den jou­lun­viet­to ja vuo­den­vaih­de vaih­tuu tun­nel­mis­saan va­ka­vas­ta sur­ku­hu­pai­saan. Läpän­heit­to on her­vo­ton­ta. Sisällön ja muo­don yh­tenäi­syys sekä ker­ron­nan ti­heys saa­vat kat­so­jan toi­vo­maan saa­van­sa tietää vielä enemmän näistä tyy­peistä. Toi­saal­ta juu­ri ty­ly yti­mek­kyys on lo­pul­ta Tau­lu­kaup­piai­den suu­rin an­sio. Näissä tyy­peissä on särmää, mut­ta ko­via­kaan koh­ta­loi­ta ei ko­ros­te­ta. Pa­kah­dut­ta­vat tun­ne­myrs­kyt, oli elämässä seinä vas­tas­sa tai avau­tu­mas­sa uu­si uo­ma ja mah­dol­li­suus, läikähtävät vai­vih­kaa kä­si­va­ra­ka­me­ran liik­keessä ja mik­ro­fo­nin tal­len­ta­mis­sa ää­nissä. Tär­kein on pää­teltävä niistä­kin ku­vis­ta, joi­ta ei näy­tetä, kes­key­ty­vistä lau­seis­ta, ohi kä­ve­le­vistä ih­mi­sistä.

Tau­lu­kaup­piaat tu­lee ihol­le. Pas­sin ka­me­ra on enimmäk­seen hen­kilöissään kiin­ni. Mut­ta ei tun­kei­le­vas­ti vaan in­tii­mis­ti, kas­vu­ti­laa an­taen, yh­dessä hen­gittäen. Elo­ku­van il­me on hyvä esi­merk­ki siitä, mitä mes­ta­ri­ku­vaa­ja Rob­by Mül­ler mah­toi tar­koit­taa taan­noin So­dan­kylän fes­ti­vaa­leil­la sa­noes­saan: ”Ei ku­vien kir­jai­mel­li­nen kau­neus, vaan nii­den viat­to­muus, jot­ta niitä voi kat­soa avoi­min sil­min.” (Pe­ter von Bagh: So­dan­kylä ikui­ses­ti, WSOY 2010.) Jus­si Rau­ta­nie­men leik­kaus on herkkä­vais­tois­ta, tar­kas­sa an­nos­te­lus­saan ker­to­mus­ta ko­koa­vaa. Elo­ku­vas­sa on hyvä ryt­mi. Kat­so­ja viedään kä­destä pitäen mai­se­maan ja ti­laan. Vuo­ro­kau­de­na­jat ja sääo­lo­suh­teet luo­vat vaih­tu­via, maa­lauk­sel­li­sia vai­ku­tel­mia. Otok­set ovat tuo­rei­ta ja yllättä­viä tar­jo­tes­saan vain välttämättömän tie­don, jo­ka ak­ti­voi mie­li­ku­vi­tus­ta ja luo odo­tuk­sia. Vi­suaa­li­sil­ta kei­noil­taan ri­kas ja hie­no­vi­rei­nen elo­ku­va su­keu­tuu val­miik­si vas­ta kat­so­mis­ko­ke­muk­ses­sa. Va­lon hei­jas­tues­sa kas­voil­le hen­kilöt syn­tyvät ja kas­va­vat sil­mien edessä, tässä ja nyt.

­Hyväs­tijättö

Mu­siik­kia käy­tetään vain sil­loin, kun se kuu­luu ta­ri­naan: au­tos­sa soi Suo­mi-punk, ra­vin­to­las­sa tans­sibän­din urut ja baa­ris­sa ka­rao­ke. Yl­lin kyl­lin mie­li­ku­via herättä­vinä ää­ninä esiin nou­se­vat lu­mes­sa kul­ke­mi­sen, hen­gi­tyk­sen ja työn ää­net. Näh­dystä ja kuul­lus­ta muo­dos­tuu se elämän ma­ku, mikä te­kee Tau­lu­kaup­piais­ta niin läsnä ole­van kat­so­mis­ko­ke­muk­sen.

Jos Luuk­ko­sen ja Em­pun seu­ra ei To­nil­le ope­ta­kaan ihan kai­taa tietä, pärjää­mistä se opet­taa. Jo­pa Em­pun tai­de-e­sit­te­lyt, jois­sa teos­ten ni­met ja te­kijän taus­tat vaih­tu­vat tar­vit­taes­sa os­ta­jaeh­dok­kaan pro­fii­lin mu­kaan, kou­li­vat vai­vih­kaa To­nis­ta­kin sa­na­val­miin mes­ta­ri­myyjän. Siitä on myö­hem­min hyö­tyä, kun leipä on han­kit­ta­va ovel­ta ovel­le -kau­pus­te­li­ja­na.

Luuk­ko­nen ja To­ni op­pi­vat toi­sil­taan eni­ten. Tai­tees­saan ja elämän­va­lin­nois­saan epäon­ni­nen Luuk­ko­nen saa To­niin yh­tey­den, jo­ka hä­neltä on omaan Tan­ja-tyttä­reen puut­tu­nut. Kas­va­va kiin­ty­mys on mo­lem­min­puo­li­nen. Isätön To­ni ko­kee it­senäis­ty­mis­pyr­ki­myk­sissään oman lan­ka­pu­he­linäi­tinsä ri­pus­tau­tu­va­na. Kiin­ty­mi­nen uu­teen äi­ti­hah­moon on­nis­tuu, kun se ta­pah­tuu va­paal­ta, ta­sa-ar­voi­sem­mal­ta poh­jal­ta, pyy­teettömäs­ti ja omas­ta ha­lus­ta.

O­li ly­hyt tai pitkä elo­ku­va, jos se ei kos­ke­ta, se ei ole mistään ko­toi­sin. Luuk­ko­sen ja To­nin vii­mei­nen koh­taus ase­ma­ra­vin­to­las­sa on fil­mi­vuo­den vä­ke­vim­piä. Siinä vaih­de­taan vain kat­sei­ta. Ja kynää. Sai­ras, ko­di­ton nai­nen ja ar­mei­jas­ta myöhäs­ty­nyt nuo­ri­mies täyttävät vuo­ro­tel­len lot­to­ri­vejä. Pöydän yli kä­siä vaih­ta­va kynä si­too pa­rin yh­teen. Tun­ne­ta­sol­la vai­ku­tus on hui­maa­va kuin Ro­meon ja Ju­lian par­ve­ke­koh­taus — tai So­fien va­lin­ta.

Tau­lu­kaup­piais­sa rak­kaus on vie­reen jää­mistä, mut­ta myös läh­te­mistä. (HB)