On aika kyllästyttävää lukea uudestaan ja uudestaan, kuinka Dan Brown on huono kirjailija.
On aika kyllästyttävää lukea uudestaan ja uudestaan, kuinka Dan Brown on huono kirjailija. Politiikassa kansanäänestykset ovat järjettömiä, mutta jokainen saa valita kirjansa itse ja häpeilemättä. Nykypäivänä jo sitä, että päivittäin hypistelee paperilehteä tai oikeaa kirjaa, voi pitää kulttuuritekona.
Olen itse asiassa ihan mielelläni ottanut jokaisen uuden Brown-käännöksen luettavakseni. Kulttuurihistorialliset viittaukset ovat niissä parasta. Ideatkin ovat hyviä, muu onkin aika silkkoa sisältä.
Sama koskee elokuvaversioita. Niistä kuitenkin pidetään, sillä sain houkuteltua itseni katsomaan Infernoa.
Lopputulos oli se, että menoa ja melskettä, ennen kaikkea juoksentelua, riitti. Silti meinasin nukahtaa monta kertaa, vaikka illallinen oli vasta edessä.
Italian kielen isästä, Dantesta, oli tehty purukumia. Jos miehestä ei ole mitään aiemmin kuullut, ei hänestä mitään tämän nähtyään tiedäkään. Idiootit eli amerikkalaiset ensin, ajattelee helposti, mutta itseruoskintakin on aina tarpeen. Moni suomalainen, mukaan lukien itseni, ei taida Mikael Agricolasta tietää muuta kuin sen, että nimi sointuu hyvin kokiksen kanssa.
Ikävintä tässä elokuvaversiossa on se, että kirjan juonta on muokattu radikaalisti. Alkuperäisteos ei ollut asetelmiltaan yhtä mustavalkoinen ja loppuratkaisun mielenkiintoinen, mielikuvitusta ruokkiva, yllätys oli täysin häivytetty.
Dan Brownin romaanit ovat parhaimmillaan kuvitettuina laitoksina, joissa tapahtumapaikat, arkkitehtuuri, taide ja historialliset dokumentit tukevat psykologisesti köyhää kerrontaa. Perusversioinahan näitä ei voi toistamiseen lukea. Eikä elokuvia katsoa. (PS)