Ped­ro-setä, ker­ro meil­le ta­ri­na! Iho jos­sa elän si­joit­tuu es­pan­ja­lai­sen Almó­do­va­rin vii­leim­pien mes­ta­ri­teos­ten jouk­koon. Ei nii­den täy­teläis­ten ja täy­del­lis­ten, ku­ten Kaik­ki äi­distä­ni (1999) tai Pu­hu hä­nel­le (2002). Uu­si fil­mi rin­nas­tuu pi­kem­min sel­lai­siin suo­lai­siin, jo­pa per­vers­sei­hin al­ku-u­ran teok­siin kuin Ma­ta­dor (1986) ja In­to­hi­mon la­ki (1987).

Tuol­loin oh­jaa­ja ei ol­lut vielä tai­de­pii­rien ja suu­ren yleisön lem­mik­ki. An­to­nio Ban­de­rak­sen pa­luu pää­roo­liin kym­me­nen elo­ku­van tauon jäl­keen näyttää in­noit­ta­neen oh­jaa­jaa.

E­del­li­set fil­mit oli­vat te­kijänsä mi­tal­la vain kes­kin­ker­tai­sia, ku­ten Sär­ky­neet sy­lei­lyt (2009) ja Vol­ver — Pa­luu (2006). Niissä nä­kyi tois­toa, kuu­si­kymp­pi­sen oh­jaa­jan vä­sy­mi­soi­rei­ta. Nyt ol­laan is­kus­sa. Fil­mi ei pe­laa var­man pääl­le, eikä las­ke vain pettämättömän tyy­lin va­raan.

- Sisällön suh­teen tähtään yhä enemmän tun­tei­siin, muo­dos­sa taas lä­pinä­ky­vyy­teen, Ped­ro Almó­do­var to­te­si jo­kin vuo­si sit­ten. Uu­tuus on mal­lie­si­merk­ki pa­kot­to­mas­ta ta­vas­ta lii­kut­taa tun­tei­ta. Ki­peän­kau­nis elo­ku­va on suo­ra ja vä­litön, mut­ta syväl­le luo­taa­va.

Ban­de­ras on me­nes­ty­nyt plas­tiik­ka­ki­rur­gi Led­gard. Vi­ra­no­mai­sia uh­ma­ten toh­to­ri te­kee epä­so­vin­nai­sia ko­kei­ta. Hän kas­vat­taa kei­noi­hoa. Ko­tik­li­ni­kal­le sul­jet­tu yk­si­tyis­po­ti­las Ve­ra Cruz (E­le­na Anaya) on Led­gar­din valt­ti ke­hi­tettäessä rat­kai­sua pa­lo­vam­ma­po­ti­lai­den tar­pei­siin. Asia on Led­gar­din pint­ty­nyt pak­ko­miel­le. Toh­to­rin vai­mo kuo­li au­to­pa­los­sa ja Nor­ma-tyttä­ren (B­lan­da Suá­rez) mie­li järk­kyi sen seu­rauk­se­na.

Led­gard syyttää Nor­man ti­las­ta tyttöä ah­dis­tel­lut­ta om­pe­li­jan poi­kaa Vi­cen­teä (Jan Cor­net). Mi­ten käy, kun toh­to­ri kek­sii kos­taa? Entä jos kol­le­gat saa­vat vi­hiä epäeet­ti­sestä toi­min­nas­ta? Ja voi­ko ki­rur­gin kä­sissä syn­tyä niin täy­del­li­nen uu­si ih­mi­nen, et­tei Led­gard mal­ta luo­pua siitä? ”­Va­paus!”, kir­joit­taa Ve­ra seinäl­leen tois­tu­vas­ti ko­kies­saan ole­van­sa van­ki­na ihos­saan.

I­ho jos­sa elän on vi­ral­li­ses­ti vas­ta toi­nen Almó­do­var-e­lo­ku­va, jo­ka pe­rus­tuu ro­maa­niin. Ruth Ren­del­lin ri­kos­ta­ri­na Li­han vä­rinä (1997) ei ul­ko­koh­tai­se­na täy­sin on­nis­tu­nut. Mut­ta rans­ka­lai­sen Thier­ry Jon­quet’n ly­hyt­ro­maa­niin poh­jau­tu­va uu­tuus kääntää mieltä ja sek­suaa­li­suu­den syö­ve­reitä — ihon pin­nas­ta pu­hu­mat­ta­kaan – oh­jaa­jan luon­tee­seen ja miel­ty­myk­siin so­pi­val­la ta­val­la. Almó­do­var siis­tii kir­jan ran­kim­pia juon­tei­ta tar­koi­tuk­sen­mu­kai­sem­mik­si. Elo­ku­va leik­kii us­ko­mat­to­man tai­ta­vas­ti kat­so­jan odo­tuk­sil­la ja pe­loil­la. Iho jos­sa elän on niitä fil­mejä, jon­ka kään­teitä ei kan­na­ta ker­toa etukä­teen.

A­luk­si fil­mi on kylmän klii­ni­nen ja pin­ta­ko­va. Almó­do­var mu­kai­lee Alf­red Hitch­coc­kin ja Luis Buñue­lin tark­kaa il­mai­sua. En­simmäi­seltä on lai­nat­tu ku­va ku­val­ta tiu­ken­tu­va ruu­vi­kier­re, jäl­kimmäi­seltä ase­tel­mien ma­kaa­be­ri ero­tiik­ka. Kum­me­ja voi­si­vat ol­la El – sa­la­tun to­tuu­den (1953) ja Arc­hi­bal­do de la Cru­zin sa­la­tun elämän (1955) pak­ko­miel­tei­set pää­hen­kilöt, mut­ta myös Geor­ges Fran­jun kau­hu­ta­ri­na Silmät il­man kas­vo­ja (1960). Plas­tiik­ka­ki­rur­gial­la tehdään sa­maa, mitä Ver­ti­gos­sa (1958) vaat­teil­la ja mei­keillä: muo­ka­taan nais­ta mie­hen haa­ve­ku­vak­si.

Mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­nen juo­ni vie loo­gi­seen pää­te­pis­tee­seen oh­jaa­jan lem­pi­tee­man nai­sik­si pu­keu­tu­vis­ta mie­histä ja trans­ves­tii­teis­ta. Almó­do­var ei kui­ten­kaan päästä yleisöä nau­ra­maan friik­ki­sir­kuk­sel­le. Iho jos­sa elän päät­tyy ta­val­laan kos­ket­ta­vaan, jo­pa on­nel­li­seen lop­puun. Fil­mistä löy­tyy kau­hun ja sää­lin ohel­la suu­ri määrä sydäntä – ei vä­hi­ten pai­sut­te­le­mat­to­mas­sa koh­tauk­ses­sa, jos­sa ih­mis­hir­viön avu­ton uh­ri ky­syy hil­jai­sel­la ää­nellä ”­Mik­si teet tämän mi­nul­le?”

Almó­do­var on hy­vin ar­mol­li­nen hah­moil­leen. Kai­kil­la on syynsä, ja syyl­li­nen­kin voi tietämättään ol­la via­ton. Kaik­ki toi­mi­vat ajat­te­le­mat­to­mas­ti tai vää­riin tul­kin­toi­hin pe­rus­tuen. Fil­mi on te­kijänsä suo­ra­vii­vai­sim­pia, kom­mer­venk­kitöm­piä, mut­ta ak­ti­voi kat­so­jan ker­taa­maan ta­pah­tu­mia ja tun­tei­taan vielä pitkään jäl­kikä­teen.

E­lo­ku­van lop­pua on jo­ku moit­ti­nut liial­li­sek­si. Mi­nus­ta se osoit­taa vä­littä­mistä kaik­kein vähäi­sim­piä­kin si­vu­hah­mo­ja koh­taan. Näin yllättä­vistä tu­lo­kul­mis­ta – ja herkäs­ti — Almó­do­var ko­hot­taa eri­lai­sia per­heitä jul­man ja kylmältä tun­tu­van ker­to­muk­sen­sa kes­kiöön.

Ni­men tee­maa käy­tetään rik­kaas­ti. Syn­tymä­merk­ki ihol­la var­mis­taa naa­mioi­tu­neen­kin hen­kilöl­li­syy­den. Mut­ta iden­ti­teet­ti voi pal­jas­tua myös toi­sen ihom­me, vaat­tei­den avul­la. Kre­dii­teissä on pitkä lis­ta muo­din­te­kijöitä ja merk­ki­tuot­tei­ta. On­nek­si tuo­te­si­joit­te­lu on silmä­ni­lo­na la­vas­tuk­sen yk­si­tyis­koh­dis­sa. Tai­de, maa­lauk­set ja kir­jat — Daw­kin­sin Gee­nin it­sek­kyys, Ali­ce Mun­ron no­vel­li­ko­koel­ma – ovat nä­kyväs­ti esillä. Elo­ku­va on omis­tet­tu ku­van­veistäjä Loui­se Bour­geoi­sil­le, jon­ka mal­lin mu­kaan Ve­ra muo­vai­lee.

Al­ber­to Ig­le­siak­sen väräjävä mu­siik­ki pitää mai­ni­ta. Se tu­kee vai­kut­ta­vas­ti José Luis Al­cai­nen ku­vaus­ta ja José Sal­ce­don leik­kaus­ta. Lai­na­kap­pa­lei­ta Almó­do­var käyttää taas hyp­noot­ti­ses­ti. Nyt soi­vat Sid­ney Bec­he­tin inst­ru­men­taa­li Pie­ni kuk­ka­nen (Pe­ti­te fleur) ja Conc­ha Bui­kan lau­la­ma Por el amor de amar. (HB)