Wannabe Thelma ja Louise
Viisitoistavuotiaan Emilian – ja esikoisohjaaja Marja Pyykön koko elokuvan – pelastus löytyy lapsen puhaltamista saippuakuplista.
Wannabe Thelma ja Louise
Viisitoistavuotiaan Emilian – ja esikoisohjaaja Marja Pyykön koko elokuvan – pelastus löytyy lapsen puhaltamista saippuakuplista. Sillä näinhän se on, että tuulen kannattelemat kuplat, tai tämänkertaisen hellekesän aurinko, ovat terveellinen muistutus murheiden suhteellisuudesta ja pystyvät kääntämään velatkin saataviksi.
Sisko tahtoisin jäädä –elokuvan hahmonsisäinen saippuakuplakäänne voisi hyvinkin toimia, jos jokin sitä edeltävä tai seuraava sen kyllin hyvin perustelisi, toisi sille – elämän suvannon löytymiselle ristiaallokon jälkeen – jokaisen filmitarinan ja kasvukertomuksen vaatimaa fiktion sisäistä uskottavuutta. Kuvatussa muodossa kohtaus uhkaa jäädä kaiken keskelle töksähtäväksi Jumala koneesta –yllätysratkaisuksi.
Sisko tahtoisin jäädä sisältää toki hyviäkin saippuakuplahetkiä. Silti olisin toivonut parempaa näytettävää ensi-iltaperjantain täydelle katsomolle oikean ikäistä kohdeyleisöä. Kotimainen, ilmeisen suosittu uutuus tarjoaa enimmäkseen koreita kuvia ja itsestään selviä keittiörealismin kliseitä. Tosin alkutekstijakso uimahallissa on varsin lupaava. Se imaisee katsojan tapahtumien keskelle musiikin ja kuvan nautittavalla yhteisvoimalla. Niissä otoksissa vellova vesikin tuntuu tavoittelevan sivuosa-Jussia. Vetävä alku luvattomissa hallibileissä katkeaa jo ensimmäisen kohtauksen kankeuteen ja teennäiseen replikointiin. Ei tule Emiliasta ja Siiristä kotimaisen teinifilmin Thelmaa ja Louisea, vaikkei tyttöjen ilmaloikista yritystä puutu.
Filmi näyttää, miten perhetyttö Emiliasta kasvaa villin ja pahatapaisen Siirin kaltainen ongelmateini. Ja miten siitä kehitytään melko yks kaks itsenäiseksi ja kypsän tasapainoiseksi nuoreksi naiseksi.
Ihanteena tarinassa näköjään on, että jo 15-vuotiaalle järjestyy oma keskustakämppä, kun pappa betalar. Tämä perustellaan vanhemman hienolla arkkitehdin ammatilla. Työssä perheenpäätä ei tosin ollenkaan nähdä. Yksinhuoltajaperheessä ensimmäisen murkun merkin ilmestyessä huusholliin, on vastuullinen vanhempi heti sekaisin. Aikuisetkin käyttäytyvät elokuvassa murrosikäisesti. Sisko tahtoisin jäädä toimii saippuasarjalogiikalla.
Pyykön elokuvaa katsoessa mieleen tulee monta parempaa nuorisokuvausta ja kehitystarinaa. Suomesta löytyvät Täältä tullaan, elämä ja Milka (molemmat 1980) sekä Sairaan kaunis maailma (1997). Tanskasta esimerkiksi Martinin unelma (2000) ja Ruotsista Fucking Åmål (1998), Hip hei hutsu (2004) sekä Ystävät hämärän jälkeen (2008). Niitä yhdistävät välittömyys ja tuoreus, myös nuoruuden ottaminen vakavasti. Kaikissa on Sisko-filmin tavoin kyse erilaisista nuorista, jotka etsivät omaa tietään rohkein ratkaisuin tai arkea helpottavan eskapistisen fantasian avulla. Näillä teoksilla on kykyä muotoilla sanottava toimivaan, herkistävään elokuvailmaisuun. Edellä mainittujen yhteinen nimittäjä sekin, että keskeiset näyttelijät ovat juuri roolihahmojensa ikäisiä, raikkaita amatöörejä.
Pahasuisia nuorisokliseitä
Olisiko nuo esimerkkielokuvat voitu kelata Sisko tahtoisin jäädä -tuotannon palavereissa? Ottaa oppia nuorisokuvausten rikkaista mahdollisuuksista? Esikoisohjaaja Marja Pyykön alkuperäisidea on kyllä palkittu pohjoismaisessa aihekilpailussa, mutta Laura Suhosen kanssa tehty käsikirjoitus kääntyy valkokankaalle jalostamatta jääneiksi kliseiksi puberteetin kuohunnasta. Ehkä nuoret tytöt ailahtelevat kuin vuoristorata, mutta riuhtova käytös tulisi filmitarinassa silti perustella. Raivarit, pahasuisuus ja rajojen kokeilu eivät sellaisinaan muodosta juonta, tarinaa tai edes kapinallisia henkilökuvia.
Pyykön elokuvassa lapsekkaita tempauksia tulkitsemassa on parikymppisiä nuoria naisia. Häiriköksi näköistetty 24-vuotias Sara Melleri ja kiltinoloinen Ada Kukkonen, 19 v., ovat koulutettuja näyttelijöitä. Murkku-uskottavuus on kaukana.
Ei ole esittäjäkaartin syy, että hahmoista on tehty merkkejä eikä ihmisiä. Niinpä luotettava Seppo Pääkkönen on nyt eroisäyksinhuoltajan kuva ja vahva Kristiina Halttu vain pahan äitipuolen karikatyyri. Santeri Kinnunen häärää ja huolestuu opettajana ja suloinen Anna-Leena Uotila esittää, niin, suloista pikkusiskoa. Heikki Nousiaisen oheisvahinkovanhus kiivailee alusta loppuun samassa sävyssä. Kellekään ei kehitetä persoonallisuutta. Alussa niin huolehtivaisen Roope Kariston isovelikin unohtuu perheen elämästä heti alkukohtauksen jälkeen pelkäksi pistäytyjäkuskiksi pikkusiskolle.
Sekä Kukkonen että Melleri ovat kauniita katsella. Ada Kukkosen hesalaisnuoren ärsyttävähkö puheenpainotus tosin vaatii totuttelua, ainakin ulkopaikkakuntalaiselta. Mellerin suuri kohtaus on itsetuhokäytös laivaputkassa. Se tuntuu kuitenkin vakavuudessaan ja äärimmäisyydessään tulevan kuin toisesta elokuvasta, kun Siiriä ja tämän ongelmia ei juuri vaivauduta taustoittamaan. Näyttelijän vangitseva fotogeenisuus ja energisyys kuitenkin kantavat Siiriä niin pitkälle, kuin käsikirjoituksen rajallinen hahmotus sallii.
Elokuva keskittyy pääroolien tyttöihin siinä määrin, että kaikki mieskuvat latistuvat, myös tyttöjen poikaystävät ja koulukaverit, pelkiksi paperinukeiksi kulisseihin. Henkilösuhteiden jännitteiden puutteesta johtuen myös kohtauksista puuttuu sisäinen jännite. Tämän näkee esimerkiksi sinänsä viitseliäästi kuvatuissa juhlinta- ja juoksukisakohtauksissa. Niissä on biletyksen ja urheilutapahtuman lavastettua näköisyyttä, mutta ei sitä tiheää, elämänmakuista tunnelmaa, joka kertoisi henkilöiden ryhmässä viihtymisestä tai ulkopuolisuudesta. Suttuinen seksiseikkailu öisessä huvipuistossa on nolo ja tekee hahmot naurettaviksi. Mutta etäisiksi jäävien henkilöiden sekoilu ei aiheuta myötähäpeän vertaa empatiaa. Eikö tarkoitus olekaan samaistua, välittää? Mikä piirre näissä nuorissa vetoaisi? Sekoilu on ehkä todellista, mutta pitääkö taiteen sekoilla perässä? Vai etsiä sekoilun mieltä, ydintä, inhimillistä?
Kameratyönä ja sommitteluna elokuva on virkeän viitseliäs. Vaihtuvat kuvauspaikat, yöotokset ja sade tuovat kerrontaan oman sävynsä. Teknistä suoritusta ei voi moittia, mutta nyt osaaminen ei ole laventunut rytminhallintaan, henkilöohjaukseen ja filmikerrontaan tyydyttävänä kokonaisuutena.
Esimerkkinä siitä, että tekijöiden mahdollisesti tarkoittama viesti ei välity katsomoon saakka, on Emilian pitkä vaellus kadulla kameraa kohden musiikin soidessa. Otosta painotetaan kestolla. Kuitenkaan selväksi ei tule, mitä siitä pitäisi ajatella. Jännite kirpoaa, elokuvallinen ele ei tunnu perustellulta. (Sama vika oli toisessakin kevään kotimaisessa, Saara Cantellin raikkaassa Kohtaamisia-elokuvassa, jossa Anneli Saulin loppukävelyä sairaalan käytävässä pitkitetään tarpeettomasti.)
Jos tehdään tämän päivän teinitarina, miksi elokuvan nimessä on kohderyhmälle käsittämätön viittaus Pelle Miljoonan lauluun? Ja miksi rokkitäti Vicky Rosti nostetaan ihailun kohteeksi? Ruotsinlaivalla käydään Vickyn keikallakin, mutta feikkaamalla, kun budjetissa tai viitseliäisyydessä ei ole varaa tuoda kuvaan oikeaa laulajatarta. Cameo-rooli olisi voinut perustella tyttöjen fanituksen, kun kuitenkin Vickystä juonessa niinkin suuri numero tehdään.
Elokuvasäätiön johtaja Irina Krohn ja kulttuuriurheiluministeri Stefan ”Wall-E” Wallin antoivat ensi-illan aikoihin tv-uutisille lausuntoja siitä, kuinka kotimaisen elokuvan tulevaisuus on turvattu ja miten tästä kohta ponnistetaan maailmalle. Ei näillä eväillä. Elokuvasäätiön ja tuottajatahon tulisi pyrkiä varjelemaan ohjausdebyyttejä yleisimmiltä lastentaudeilta. Se olisi niin tekijöiden kuin katsojankin etu. (HB)