Ih­mis­suh­teis­ta kir­joit­ta­mi­nen tai niistä ker­to­vien elo­ku­vien oh­jaus ei he­vin on­nis­tu, jos ei ole elämän­ko­ke­mus­ta. Pitää tietää ih­mis­suh­tei­den kaa­ret ja elää ar­kea, eikä mitään unel­mahöttöä. An­na-Lee­na Härkö­seltä tämä käy. Hä­nen kir­jois­saan kä­si­tellään psy­ko­lo­gi­ses­ti ar­ko­ja ai­hei­ta, mut­ta elävää elämää nou­da­tel­len har­mais­sa on sä­vyjä ja huu­mo­ri­kin kuk­kii.

E­lo­ku­van ja teat­te­rin ko­ke­muk­sis­ta ehkä joh­tuu, että kir­jai­li­jan ro­maa­nit kään­tyvät ai­ka mu­ka­vas­ti elo­ku­vak­si. Ei kii­tos on siitä hyvä esi­merk­ki. Se ker­too per­he-elämän ar­kipäiväis­tyessä ke­hit­tyvästä pa­ra­dok­sis­ta: kaik­ki hel­lyys ja huo­mio on an­net­tu lap­sil­le ja lem­mi­keil­le. Kun lap­set lentävät pesästä, huo­mion koh­teek­si pää­sevät iPad ja Yle Aree­na por­no- ja deit­ti­si­vus­tois­ta pu­hu­mat­ta­kaan. Puo­li­sol­le tup­paa jäämään pelkät rip­peet.

Y­leensä huo­mio kiin­nit­tyy sek­siä vin­ku­vaan mie­heen. Härkö­sel­le ja elo­ku­van­te­kijöil­le voi an­taa kii­tos­ta siitä, että he ker­to­vat sa­man on­gel­man kos­ke­van myös nais­ta.

Kat­soin elo­ku­van juu­ri en­nen kuin uu­ti­soi­tiin tämän pää­sevän kan­sainvä­li­seen le­vi­tyk­seen. Ai­he­pii­ri on maas­ta ja kult­tuu­ris­ta riip­pu­mat­ta kai­kil­le tut­tu, jo­ten on­nea mat­kaan.