Na­dezh­da Pet­ru­hi­na ko­kee ul­ko­puo­li­suut­ta. Kor­kea reh­to­rin­vir­ka ja näennäi­nen me­nes­tys elämässä eivät pal­kit­se, on­nis­tu­mi­sen het­ket ovat vuo­sien ta­ka­na. Avioelämä on jää­nyt his­to­riaan, en­ti­sestä mie­hestä ei pu­hu­ta. Vä­lit tyttä­reen vai­kut­ta­vat kyl­miltä, pin­ta­puo­li­sil­ta.

Tur­hau­tu­mi­nen hei­jas­tuu myös am­ma­til­li­ses­ti. Nuo­ren opis­ke­li­ja­po­jan up­pi­nis­kai­suus me­nee ihon al­le, Na­dezh­da erot­taa kou­lun pro­to­kol­laa vas­tus­ta­van yk­silön het­ken mie­li­joh­tees­ta, ju­nio­ria vä­ki­jou­kon edessä nöy­ryyttäen.

Pie­ni syyl­li­syys äk­kinäi­sestä tun­tei­den­pur­kauk­ses­ta al­kaa kal­vaa, poi­ka viettää ai­kaa lä­hi­ka­pa­kas­sa. Sa­ma­nai­kai­ses­ti yl­peys pa­kot­taa kes­kenjää­neen nöy­ryy­tyk­sen lop­puun­saat­ta­mi­seen. Epäon­nis­tu­mis­ten tuek­si tar­vi­taan tämän kes­kenjää­neen ope­raa­tion päättä­mi­nen.

Sii­vet kä­sit­te­lee yk­sinäi­syyttä, ir­taan­tu­mis­ta yh­teis­kun­nas­ta. Elo­ku­va tuo esiin am­mat­til­li­sen pet­ty­myk­sen hei­jas­tu­mat lop­puelämään, haa­vei­den täyt­tymättö­myy­den ka­ruu­den. So­ta-ai­ka jättää mo­ni­muo­toi­sia muis­to­ja, ei ai­na edes trau­maat­ti­sia. Kai­puu sii­vil­le on laa­jem­paa. Na­dezh­da elää vuo­si­kym­men­ten päässä myös ar­mei­jan ajois­ta muis­tut­ta­van ul­koi­sen muo­don kaut­ta, su­ku­puo­let ka­toa­vat. Ma­ja Bul­ga­ko­va hal­lit­see mo­niu­lot­tei­sen roo­lin­sa, mo­lem­pien elämä­vai­hei­den vä­littä­mi­sen.

41-vuo­tiaa­na au­to-on­net­to­muu­des­sa me­neh­ty­nyt La­ri­sa She­pit­ko eh­ti oh­ja­ta vii­si (ja puo­li) teat­te­rie­lo­ku­vaa. Lä­pi­mur­toe­lo­ku­va, Sii­vet (1966) esi­tetään Elo­ku­va­teat­te­ri Orio­nis­sa, osa­na KA­VI:n La­ri­sa She­pit­ko -oh­jel­ma­sar­jaa. Neu­vos­to­liit­to­laisk­las­sik­ko nähdään kah­des­sa näytök­sessä jou­lu­kuun al­ku­puo­lis­kol­la.

Mus­ta­val­koi­sel­le fil­mil­le ku­vat­tu mes­ta­ri­teos avau­tuu erittäin siis­ti­laa­tui­sel­ta ko­piol­ta, laye­ril­le hei­jas­te­tuin suo­men­kie­li­sin teks­ti­tyk­sin. (VA)