Boris Sagalin Viimeinen mies on todellinen hyvä huono –elokuva, visuaalisesti upea kulttiteos ja ilman muuta epäkesko elokuvallisilta ansioiltaan.
Boris Sagalin Viimeinen mies on todellinen hyvä huono –elokuva, visuaalisesti upea kulttiteos ja ilman muuta epäkesko elokuvallisilta ansioiltaan. Se on alkanut elää omaa elämäänsä osana populaarikulttuurin kaanonia putkahdellen esille mitä kummallisimmista paikoista, ehkäpä tyypillisimmin Simpsoneista (The H?mega Man -jakso, 1997) tai jostain Video Watchdogista, joka irvaili elokuvajulisteen typografiselle tehokeinolle ihmettelemällä, luetaanko elokuvan nimi ?mega Man näin: Omegamega Man.
I am Legend, The Last Man on Earth ja Omega Man kuuluvat scifi-kulttuurin merkkiteoksien joukkoon kukin omalla tavallaan. Suomalaisittain ihmeellistä on, kuinka kauan niiden maahantuonti kesti. Scifikirjailija Richard Mathesonin pienoisromani ”Olen legenda” (Vaskikirjat, 2007, alkuperäisteos 1954) suomennettiin vasta reilu vuosi sitten, vaikka se on nostettu klassikoksi, joka vaikutti poikkitaiteellisesti muun muassa inspirioimalla George A. Romeron zombieklassikkoa Elävien kuolleiden yö (1968). Kummallista on myös se, että BD-versiota jouduttiin odottamaan turhan kauan, kun mielenkiinto olisi ollut korkeimmillaan uuden, pätevän Francis Lawrencen ohjaaman ja Will Smithin tähdittämän version I Am Legend (2007) ilmestyttyä.
Omega Man oli tavallaan kirjan kolmas elokuvaversio, mutta alkuperäinen vampyyriahe muutettiin 1970-luvun alussa huolta aiheuttaneen kemiallisen sodankäynnin siiviittämänä rutoksi, joka tekee ihmiset valonaroiksi yöeläjiksi.
Jos Omega Man pitäisi arvioida puhtaasti dramaturgisena kokonaisuutena, se ei neljää tähteä saavuttaisi lapsellisena, kliseisenä ja epäuskottavana tuotteena. Anthony Zerben hymisevä ”Family” tuntuu aivan yhtä naurettavalta uhkalta kuin pääosanesittäjän Charlton Hestonin osittain tähdittämän Paluu apinoiden planeetan –elokuvan ohjuksenpalvojat. Mutta kääntöpuolellaan elokuvan alkupuolen klaustrofobinen tunnelma, visuaalinen loisto ja legendaariset yksittäiset kohtaukset pystyvät nostamaan tämän yhdeksi syyskauden 2008 odotetuimmaksi BD-levyksi.
Liberaalista äärikonservatiiviksi myöhemmin siirtynyt Heston osaa ulkoa Woodstock-elokuvan filosofiset hippipohdinnat ja luo intiimin suhteen mustaihoisen naisen (Rosalind Carter) kanssa. Varsinkin jälkimmäinen piirre oli aikanaan vallankumouksellinen eikä hevin ole valtavirran elokuvissa edes toistunut. Jeesus-allegoria loppukohtauksessa kuuluu huvittavimpien joukkoon länsimaisessa kulttuuriperinnössä.
Oma lukunsa on eksistentiaalisten yksinpuheluiden hienous. Poikani alkoi heti elokuvan kertaalleen nähtyään suunnitella soittoääntä kännykkäänsä: ”There's no phone ringin', dammit!”
Elokuva tuo mieleen, kuinka luin 12-vuotiaana Kaukoranta & Kemppisen Omega Manin tekoaikaan syntynyttä Sarjakuvat-tietokirjaa (1972, Otava), joka määritteli kulttiteoksen paikan. Taideteos on hyvä-hyvä, huono-hyvä, hyvä-huono tai huono-huono. Omega Man on hyvä-huono kuten useimmat muutkin kulttiteokset.
Kuva piirtyy ennen näkemättömän tarkasti, kaunein värein ja levollisin yksityiskohdin. Rankkaa rakeisuutta ja kuvakohinaa löytyy jo teattereissa huonosti toistuneessa stadionkohtauksessa. Monoraita toistuu selkeästi. Ekstroissa 4 min. johdanto, 10 min. dokumentti ja traileri. (PS)