Brexit, Tarzan ja Trump.
Brexit, Tarzan ja Trump. Anglosaksinen ympyrä on sulkeutunut.
Alkupurskahdus on tarpeen sen takia, että uusimman Tarzan-elokuvan puikkoihin asettui brittiläinen, Potter-filmatisoinneistaan tunnettu ohjaaja. No, mitäs David Yates teki? Uudistiko ilmaisua? Kyllä, mutta sortui samalla samoihin virheisiin kuin monet edeltäjänsä.
Elokuva lähtee liikkeelle takaperin. Päähenkilön statusta ylähuoneen jäsenenä korostetaan. Juuri tähän kapsahti niin ikään brittiläinen Hugh Hudson ohjauksellaan Greystoke (1984). Se tosin lähti liikkeelle kronologisesti ja viidakko-osuudet toimivatkin.
Uusin elokuva on kaikkien aikojen huonoin näkemäni Tarzan-elokuva. Monia huonoja olen nähnyt.
Tekijät halusivat uudistaa kaanonia, vaikka suurin uudistus olisi ollut se, että ensimmäistä kertaa äänielokuvan historiassa olisi kunnioitettu Edgar Rice Burroughsin alkuperäisteoksia, joista parasta tasoa tarjoaa ensimmäisen sijaan natsiaiheiset Talttumaton Tarzan (1919-1920, Karisto 1924) ja Kauhea Tarzan (1921). Ensimmäinen romaani (1912 pulplehdessä All-Story) on toki puutteineen ja kömpelyyksineenkin mainio seikkailu.
Ensimmäinen mykkäfilmatisointi on oikeastaan ainoa, joka jotenkin noudattaa alkuperäisromaanin tapahtumia ja ennen kaikkea tunnelmaa, vaikka tynnyrivatsainen Elmo Lincoln oli kaikkea muuta kuin ideaali apinamies.
Aika moni modernin ajan elokuvakäsikirjoittajista on ammattitaitoisempi kaunokirjailija kuin Burroughs. Silti he aina epäonnistuvat yrittäessään parannella kirjansa lukeneiden mielikuvaa viidakkomiehestä. Ja mitä seikkailuun, mielikuvitukseen ja tanakkaan tunnelmaan tulee, ei Ray Bradbury suotta ole ERB:tä esikuvakseen nostanut. Tai Tove Jansson ylistänyt.
Myös yksityiskohdissa pannaan omiaan niin, että dumdum-rummut paukkuvat. Vaikka ei niistä rummuista ole tietoakaan. Lista on loputon: Tarzanilla on koko elokuvan ajan vähintään caprit jalassa, hän ei kanna lordi-isän medaljongia saati metsästysveitseä, halailee naarasleijonia, isot apinat ovat muuttuneet gorilloiksi (eli päähenkilön vihollisiksi), Kerchack/Tublat on vaihtunut Akutiksi, päähenkilö häviää kaksinkamppailunsa viidakossa, wazireista ei ole jäänyt jäljelle kuin Muviron nimi ja Oparin karvaiset miehet ovat muuttuneet mustiksi. Oikeastaan vain vihollinen (Christoph Waltz) on edes jonkinlainen mielikuva Tarzan ja Oparin aarteiden (1916) belgialaisesta luutnatti Werberistä.
Kaiken tämän vielä antaisi anteeksi, jos juoni ei poukkoilisi kuin pahaisessa kaljakuppilan pajatsossa ja päähenkilöt osaisivat näytellä. Varsinkin Alexander Skarsgårdin nousujohteinen ura saattaa olla jo ohi. Viileän vampyyrin osa True Bloodissa toimi erinomaisesti, mutta muutakin pitäisi osata. Mitähän isä, joka kuulemma on kova Tarzan-fani, on ajatellut katsottuaan tämän. Stellan varmaan näki elokuvan, mutta pidän huolen, ettei oma isäni tule tätä koskaan kokemaan.
Alkusanoihin palatakseni: elokuva yrittää kovasti olla humaani ja antirasistinen kuin jo tekoaikanaan tietoisuuteen luikerrelleen brittien Brexit- ja jenkkien Trump-öyhäyksen takia. Samuel L Jackson kyynelehtii pahoja tekojaan ”buffalosoldierinä” intiaanisodissa. Tekopyhyys nousee kyllä huippuunsa. Amerikkalaiset ja natsit ovat belgialaisista puhumattakaan häärineet ihmisoikeusrintamalla lyhyen ajan sisällä kammottavalla tavalla, mutta todellista vuosisataista sitkoa ja tehokkuutta osoitti Brittiläinen imperiumi. Tänä vuonna synkeä menneisyys muuttui todeksi. Kun ympyrää lähtee väkivalloin kiertämään, siihen se myös päättyy. Näin valtiotasolla. Koko ihmiskuntaa tämä ei toivottavasti koske, vaikka aggressio ja sen tuloksellinen hallinta lienee ollut ponnin aivotoimintamme kehityksessä.
En enää ihmettele, kuinka J.R.R. Tolkien haikaili vanhan Englannin perään. Maahan, jonka hallintoon eivät vielä olleet likaista tassuaan työntäneet Ranskasta saapuneet normannit ja idästä tulleet saksit. Silti kukaan ei haukkunut kirjailijaa rasistiksi. Eikä ollut syytäkään.
Toisin oli Edgar Rice Burroughsin saama palaute. Syytä ei ollut siinäkään, sillä hänelle kapisella ihmisyöjällä ja uljaalla waziri-soturilla oli suuri ero. Todisteita riittää Mars-sarjojen inhoista valkoihoisista therneistä näitä sortaneisiin mustiin merirosvoihin. Kahdessa apassiromaaneissaan ERB asettui intiaanien puolelle. Muotoseikoista viis, 1910-luvulla kyseenalaisia rotuilmaisuja käyttivät kaikki James Joycesta lähtien.
Kuva ja ääniraita ovat laadukkaita, mutta se ei paljon auta, kun tehosteet oikein korostavat keinotekoisuuttaan. Mukana on digitaalinen kopio. Ekstroihin on tallennettu 55 min. dokumentit. (PS)