Al­ku­met­reiltään as­ti hie­man hen­gettömäk­si jäävä draa­ma Mo­town-si­sa­ruk­sis­ta, jot­ka uh­maa­vat äi­tinsä kiel­to­ja ja yrittävät löytää paik­kan­sa par­ras­va­lois­ta. Ta­va­no­mai­nen ta­ri­na kul­kee reit­tiään yllä­tyk­sittä, eikä vuo­den 1968 taus­ta­kan juu­ri elävöitä ta­pah­tu­mia. Kun vielä mu­siik­ki­nu­me­roi­den te­ho jää pitkään puo­li­tie­hen, on tätä vai­kea ylistää muuk­si kuin tyy­li­puh­taan ta­sa­pak­suk­si viih­teek­si.

Vii­mei­nen puo­li­tun­tia vaih­taa ki­vas­ti nuot­tia vä­hemmän ko­lu­tuil­le lin­joil­le, mut­ta sil­ti ky­se on pe­rio­di­pa­ti­noi­dus­ta Coyo­te Ug­ly:s­ta. Lop­pua koh­den myös mu­siik­ki­nu­me­roi­hin al­kaa il­mes­tyä enemmän eloa ja vä­hemmän play­bac­kin fii­listä. Pääo­saan Jo­rin Sparks tun­ne­taan Ame­ri­can Ido­lin voit­ta­ja­na vuo­del­ta 2007, mut­ta myös näyt­te­lijän työ su­juu hä­neltä vai­vat­ta tässä vii­meistä elo­ku­va­roo­liaan te­kevän Whit­neyn Hous­to­nin rin­nal­la. Sol­ju­vaa, kaa­van­mu­kais­ta viih­dettä.