Vuon­na 2154 il­mas­ton­muu­tos lie­nee muut­ta­nut maa­pal­lon eli­no­lo­ja, kos­ka tär­keitä luon­non­va­ro­ja ha­lu­taan ryöstää Pan­do­ral­ta, jos­sa asuu kol­mi­met­ri­nen, so­pu­suh­tai­nen al­ku­peräis­kan­sa so­pu­soin­nus­sa pla­neet­tan­sa eko­lo­gian, eläin­ten ja kas­vus­ton kans­sa. Ih­mi­set käyttävät vä­littäjänä ava­ta­ria, gee­ni­tek­no­lo­gian luo­maa kei­no-o­len­toa, jo­hon tie­toi­suus voi­daan unes­sa yh­distää. Ava­ta­rin tehtävänä on luo­da luot­ta­muk­sel­li­nen suh­de na­vei­hin, mut­ta lo­pul­ta ava­ta tie pla­nee­tan rais­kauk­sel­le ih­mis­ten tar­pei­siin.

Pääo­sas­sa on so­ti­laa­na jal­kan­sa me­nettä­nyt Ja­ke Sul­ly (Sam Wort­hing­ton), jo­ka ava­ta­ri­na op­pii taas juok­se­maan. Ja­ke aut­taa tie­de­nais­ta, toh­to­ri Gra­ce Au­gus­ti­nea (Si­gour­ney Wea­ver) tut­ki­muk­sis­sa, mut­ta on sa­mal­la kak­soi­sa­gent­ti. Jal­ko­jen­sa vas­ti­neek­si Ja­ke lu­paa tu­ken­sa evers­ti Quat­ric­hin (S­tep­hen Lang) so­ti­la­so­pe­raa­tiol­le. Mie­hen mie­li muut­tuu vas­ta, kun hän koh­taa Ney­ti­rin (Zoe Sal­da­na), na­vi­kan­san prin­ses­san, jo­ka opas­taa ”­Ja­ke­sul­lyn” hei­mon­sa ta­poi­hin ja ympä­ristön kun­nioi­tuk­seen.

S­ci­fi­sa­dus­sa on pal­jon sitä suur­ta in­tiaa­ni­ker­to­mus­ta, jo­ta ai­na­kin minä olen odot­ta­nut. Ava­tar su­kel­taa sy­vemmäl­le kuin Star War­siin, Star Tre­kiin tai mui­hin ava­ruus­ro­bot­ti­saa­goi­hin ai­hel­mia muo­ka­tes­saan. Ker­to­mus ih­mi­sestä vie­raas­sa ja vi­ha­mie­li­sessä ympä­ristössä si­tou­tu­mis­ta ja ymmär­rystä op­pi­mas­sa on näh­ty Po­ca­hon­tas-e­lo­ku­vis­sa sekä länkkä­reissä Pie­ni Suu­ri Mies, Mies he­vo­se­na ja Tans­sii su­sien kans­sa. Jäl­kimmäi­sestä ja Vii­mei­sestä mo­hi­kaa­nis­ta muis­tut­ta­mas­sa on in­tiaa­ninäyt­te­lijä Wes Stu­di (ku­nin­gas Ey­tu­can, Ney­ti­rin isä). Ava­tar toi­mii hie­no­na in­tiaa­nie­lo­ku­van päi­vi­tyk­senä, jos­sa tun­tuu Ca­me­ro­nin ai­to in­to kun­non seik­kai­lu­tun­nel­man syn­nyttä­mi­seen. Siitä on tur­ha et­siä hen­kistä su­ku­lai­suut­ta va­ka­vam­piin tie­teis­ta­ri­noi­hin, ku­ten 2001: Ava­ruus­seik­kai­luun, So­la­rik­seen, Stal­ke­riin tai edes Bla­de Run­ne­riin.

Pan­do­ra on ihan­ne­ku­va, on­ne­la ja pa­ra­tii­si, jos­sa Ja­ke Sul­lyn elot­to­mat ja kuih­tu­neet ja­lat­kin saa­vat voi­man­sa ta­kai­sin. Wort­hing­to­nin alis­tu­neet, koh­ta­lon kyy­nistämät kas­vot kir­kas­tu­vat ja val­pas­tu­vat vas­ta na­vi­kan­san ja eri­tyi­ses­ti iha­nan pon­nek­kaan Ney­ti­rin seu­ras­sa.

Pää­pa­ris­sa on luon­net­ta di­gi­ha­moik­si­kin, vaik­ka Wort­hing­to­nin in­va­li­di­soi­tu­neen so­ti­laan po­ten­tiaa­li­ses­ti mie­len­kiin­toi­nen taus­ta – vam­man syn­ty­mi­nen ja kak­sois­ve­li­tee­ma – jäävät täy­sin hyö­dyntämättä. Pan­do­ral­la Ja­ke­sul­lyn poi­ka­mai­nen vil­leys kas­vaa täy­teen mie­huu­teen ja vas­tuu­not­toon ja hä­nen tun­teen­sa saa­vat vas­ta­kai­kua it­senäi­seltä ja vah­val­ta Ney­ti­riltä. Mo­lem­mat ovat per­soo­nal­li­sia ta­ru­san­ka­rei­ta, joi­den vä­lillä voi ais­tia myös us­kot­ta­van eroot­tis­ta heh­kua. Ja­ke­sul­ly ja Ney­ti­ri tuo­vat vih­doin – Star War­sin jat­ko-o­sien ja Jack­so­nin King Kon­gin epäon­nis­tu­mis­ten jäl­keen – suu­ren luo­kan di­gi­tuo­tan­toon in­hi­mil­listä lämpöä, san­ka­ruut­ta ja lei­kil­li­syyttä.

Na­vi­kan­san muut edus­ta­jat to­sin jäävät pistäy­ty­jik­si ja vä­riläis­kik­si. Aluk­si Ja­ke­sul­lyyn en­nak­ko­luu­loi­ses­ti suh­tau­tu­va hur­ja Tsu­tey sekä hei­mon ku­nin­gas ja ku­nin­ga­tar ovat lu­paa­via tyyp­pejä, mut­ta eivät pää­se kum­mem­mik­si kas­va­maan ta­ri­nan ke­hit­tyessä. Vielä pa­hem­pi on­gel­ma on ih­mis­ten pa­ris­sa, jos­sa ko­men­ta­jaa esittävä mai­nio Gio­van­ni Ri­bi­si kuih­tuu hän­kin si­vuo­san esittäjäk­si. On­nek­si Wea­ve­rin vah­va per­soo­nal­li­suus vä­lit­tyy ohuek­si kir­joi­te­tun tie­de­nai­sen hah­mos­ta.

So­tai­sa Quat­rich ei an­na ar­voa al­ku­peräis­kan­san luon­tous­kon­nol­le. Hän nau­rat­taa so­ti­lai­taan ääntämällä "dei­tyn" (pyhän) ta­hal­laan "die­tyk­si" (dieet­ti). (Al­ku­mer­ki­tyk­sessään "a­va­tar" viit­taa in­tia­lai­seen pyhän il­men­tymään, jos­ta se on kop­sat­tu ny­kyi­sek­si yleis­ter­mik­si mel­keinpä mil­le ta­han­sa ih­mistä edus­ta­val­le vir­tuaa­li­hah­mol­le.) Evers­ti viit­taa it­seensä "isä­pap­pa­na". Ava­ta­ris­sa vä­ki­val­ta on omi­nais­ta pat­riar­kaa­li­sel­le ih­mi­syh­teisöl­le, jon­ka vas­ta­koh­ta­na on "luon­toäi­din" eh­doil­la elävä na­vi­kan­sa, jos­sa nais­ten tie­dol­la ja peh­meäm­millä ar­voil­la on mer­ki­tystä. (Myös po­si­tii­vi­sen ih­mis­hah­mon, rons­kin ja tu­pak­kaa polt­ta­van Gra­ce-toh­to­rin luon­ne­ku­vaan tu­lee lop­pu­puo­lel­la äi­dil­li­syyttä, jo­ka koh­dis­tuu Ja­ke Sul­lyyn.) Ö­ky­mi­li­ta­ris­mis­sa viit­toil­laan Viet­na­miin ja Ira­kiin. Pla­nee­tan sup­pi­lo­puun roi­hu­tes­sa tuh­kak­si muut­tuu tie­tys­ti na­vien World Tra­de Cen­ter. Ame­rik­ka­lai­sik­si elo­ku­vak­li­seik­si muo­dos­tu­neet ku­vat an­taa an­teek­si, kun Ca­me­ro­nil­la on tas­kus­saan muu­ta­kin. Pa­la­va pa­li-he­vo­nen metsässä on pysäyttävä so­dan ku­va.

Van­haa ja uut­ta se­koit­ta­va st­ra­te­gia ki­tey­tyy otok­ses­sa, jos­sa mui­nai­nen puu­nuo­li is­key­tyy vi­hol­li­sen ro­bot­tit­ruk­kiin. Pa­han ko­men­ta­jan koh­ta­lo on sa­ma kuin Ku­ro­sawan so­ta­lor­dil­la Seit­tien lin­nas­sa: nuo­let lä­vistävät haar­nis­kan­kin neu­la­tyy­nyk­si. Sha­kes­pea­ren Mac­bet­his­sa puut hyökkä­sivät. Ava­ta­ris­sa metsä vas­taa niin kuin sin­ne huu­de­taan luon­non is­kiessä ta­kai­sin ih­me­pe­las­tuk­ses­sa kuin rat­kai­si­jak­si as­tu­va Deus ex mac­hi­na – tai Tar­za­nin tuu­len lail­la kiitävät ele­fan­tit.

A­va­tar zoo­maa ker­to­muk­sen yti­mek­si sen si­dok­sen, jon­ka na­vi­so­tu­ri hännällään te­kee pa­li-he­vo­sen­sa ja ik­ran-len­to­lis­kon­sa kans­sa. Näem­me myös hei­mo­si­dok­sen, jo­ka on tär­keä na­vi­se­re­mo­niois­sa. Si­dos syn­tyy tie­tys­ti ih­meitä te­kevän puun al­la myös Ja­ke­sul­lyn ja Ney­ti­rin vä­lillä. Uu­sin­ta di­gi­tek­niik­kaa ja van­ha­na­jan seik­kai­lua yh­distäen Ca­me­ron ra­ken­taa si­dos­ta elo­ku­van­kat­so­ja­su­ku­pol­vel­ta toi­sel­le. Sik­si Ava­tar me­nes­ty­nee kai­kis­sa ikä­luo­kis­sa.

On­nis­tu­mi­nen vaa­ti 230 mil­joo­naa dol­la­ria. Se ei siis to­dis­ta, että kaik­ki ih­mis­suh­tei­siin pai­not­tu­vat draa­mae­lo­ku­vat kan­nat­tai­si 3D:nä ku­va­ta. Mai­nok­set Dis­neyn ja Pi­xa­rin ani­maa­tio­fil­meistä­kin osoit­ta­vat, että esi­mer­kik­si si­vut­tais­lii­ke kan­kaal­la on yhä on­gel­ma 3D-tek­nii­kal­le. Kol­miu­lot­tei­suus voi mer­kitä myös tie­to­ko­ne­pe­limäi­syyttä, tur­haa pyr­ki­mystä syvä­tark­kaan rea­lis­miin tai teat­te­ri­mai­ses­ti ko­ho­tet­tuun la­vas­tus­tai­tee­seen. Niitä oi­kea elo­ku­va ei suu­rem­min kai­paa. (HB)