Olen nähnyt elokuvan tulevaisuuden ja se on kolmiulotteinen.
Olen nähnyt elokuvan tulevaisuuden ja se on kolmiulotteinen. 3D-filmi Avatar onnistuu lähes täydellisesti, vaikka onkin ensimmäinen lajiaan, minkä tämä arvostelija on nähnyt. Joustavasankaiset erikoislasit asettuivat hyvin myös rillipäälle ja olivat tummanpunaisina ja kanttisina niin retrotyylikkäät, että mukaan olisi tehnyt mieli ottaa.
James Cameronin filmin ”realistisessa” osuudessa, ihmisten ja heidän koneidensa parissa, lasit tai 3D-tekniikka tuntuvat vielä hienoisen keinotekoisilta. Silmän perspektiiviharha ei ole luonnollinen, kun hahmot sijaitsevat kuva-alan eri tasoilla. Taustalla olevat sumentuvat. Siirryttäessä Pandora-planeetan täysdigitaaliseen maailmaan, ongelma poistuu. Navi-kansan parissa Cameronin sekä ohjaama että kirjoittama tarina hehkuu parhaiten. Jos Titanic risteilikin lippukassoilla kuin king of the world, elokuvana se upposi. Avatar lentää korkealle, tekijänsä unelmien tasolle.
Vuonna 2154 ilmastonmuutos lienee muuttanut maapallon elinoloja, koska tärkeitä luonnonvaroja halutaan ryöstää Pandoralta, jossa asuu kolmimetrinen, sopusuhtainen alkuperäiskansa sopusoinnussa planeettansa ekologian, eläinten ja kasvuston kanssa. Ihmiset käyttävät välittäjänä avataria, geeniteknologian luomaa keino-olentoa, johon tietoisuus voidaan unessa yhdistää. Avatarin tehtävänä on luoda luottamuksellinen suhde naveihin, mutta lopulta avata tie planeetan raiskaukselle ihmisten tarpeisiin.
Pääosassa on sotilaana jalkansa menettänyt Jake Sully (Sam Worthington), joka avatarina oppii taas juoksemaan. Jake auttaa tiedenaista, tohtori Grace Augustinea (Sigourney Weaver) tutkimuksissa, mutta on samalla kaksoisagentti. Jalkojensa vastineeksi Jake lupaa tukensa eversti Quatrichin (Stephen Lang) sotilasoperaatiolle. Miehen mieli muuttuu vasta, kun hän kohtaa Neytirin (Zoe Saldana), navikansan prinsessan, joka opastaa ”Jakesullyn” heimonsa tapoihin ja ympäristön kunnioitukseen.
Scifisadussa on paljon sitä suurta intiaanikertomusta, jota ainakin minä olen odottanut. Avatar sukeltaa syvemmälle kuin Star Warsiin, Star Trekiin tai muihin avaruusrobottisaagoihin aihelmia muokatessaan. Kertomus ihmisestä vieraassa ja vihamielisessä ympäristössä sitoutumista ja ymmärrystä oppimassa on nähty Pocahontas-elokuvissa sekä länkkäreissä Pieni Suuri Mies, Mies hevosena ja Tanssii susien kanssa. Jälkimmäisestä ja Viimeisestä mohikaanista muistuttamassa on hieno intiaaninäyttelijä Wes Studi (kuningas Eytucan, Neytirin isä). Avatar toimii hienona intiaanielokuvan päivityksenä, jossa tuntuu Cameronin aito into kunnon seikkailutunnelman synnyttämiseen. Siitä on turha etsiä henkistä sukulaisuutta vakavampiin tieteistarinoihin, kuten 2001: Avaruusseikkailuun, Solarikseen, Stalkeriin tai edes Blade Runneriin.
Luonnon äiti, sodan isä
Avatar lainailee, mutta toteutus on ennennäkemättömän hieno. Kolmiulotteisuus palvelee sekä kerrontaa että hahmoja. Pandoran alkuasukkaat, eläimistö ja kukat, liaanit sekä meduusamaisesti kuvissa lipuvat puunsiemenet houkuttavat koskettamaan. Lentoliskojen ilmaratsastus ja huimat syöksyt syvyyksiin ovat yllätyksellisiä iloja silmälle. Vuorokaudenaikojen sävynvaihtelut, taidokkaat ja koristeelliset taikametsäasetelmat ja heimon traagisten vaiheiden tulenkarvainen verenpuna syventävät elämystä.
Cameron on sommitellut kohtaukset huolella. Kuvasarjat, otosten liike ja kehittelyt kiehtovat katsojaa. Sotilastoimien verrattainen latteus ja niiden osuuksien pienet 3D-tekniikan puutteet verrattuna Pandoran seikkailullisuuteen jopa tukevat filmin sanomaa korruptoituneen yhteiskunnan ja ympäristönsä kanssa tasapainossa elävän heimoyhteisön vastakohtaisuudesta. Pandora on ihannekuva, onnela ja paratiisi, jossa Jake Sullyn elottomat ja kuihtuneet jalatkin saavat voimansa takaisin. Worthingtonin alistuneet, kohtalon kyynistämät kasvot kirkastuvat ja valpastuvat vasta navikansan ja erityisesti ihanan ponnekkaan Neytirin seurassa.
Pääparissa on luonnetta digihamoiksikin, vaikka Worthingtonin invalidisoituneen sotilaan potentiaalisesti mielenkiintoinen tausta – vamman syntyminen ja kaksoisveliteema – jäävät täysin hyödyntämättä. Pandoralla Jakesullyn poikamainen villeys kasvaa täyteen miehuuteen ja vastuunottoon ja hänen tunteensa saavat vastakaikua itsenäiseltä ja vahvalta Neytiriltä. Molemmat ovat persoonallisia tarusankareita, joiden välillä voi aistia myös uskottavan eroottista hehkua. Jakesully ja Neytiri tuovat vihdoin – Star Warsin jatko-osien ja Jacksonin King Kongin epäonnistumisten jälkeen – suuren luokan digituotantoon inhimillistä lämpöä, sankaruutta ja leikillisyyttä.
Navikansan muut edustajat tosin jäävät pistäytyjiksi ja väriläiskiksi. Aluksi Jakesullyyn ennakkoluuloisesti suhtautuva hurja Tsutey sekä heimon kuningas ja kuningatar ovat lupaavia tyyppejä, mutta eivät pääse kummemmiksi kasvamaan tarinan kehittyessä. Vielä pahempi ongelma on ihmisten parissa, jossa komentajaa esittävä mainio Giovanni Ribisi kuihtuu hänkin sivuosan esittäjäksi. Onneksi Weaverin vahva persoonallisuus välittyy ohueksi kirjoitetun tiedenaisen hahmosta.
Sotaisa Quatrich ei anna arvoa alkuperäiskansan luontouskonnolle. Hän naurattaa sotilaitaan ääntämällä "deityn" (pyhän) tahallaan "dietyksi" (dieetti). (Alkumerkityksessään "avatar" viittaa intialaiseen pyhän ilmentymään, josta se on kopsattu nykyiseksi yleistermiksi melkeinpä mille tahansa ihmistä edustavalle virtuaalihahmolle.) Eversti viittaa itseensä "isäpappana". Avatarissa väkivalta on ominaista patriarkaaliselle ihmisyhteisölle, jonka vastakohtana on "luontoäidin" ehdoilla elävä navikansa, jossa naisten tiedolla ja pehmeämmillä arvoilla on merkitystä. (Myös positiivisen ihmishahmon, ronskin ja tupakkaa polttavan Grace-tohtorin luonnekuvaan tulee loppupuolella äidillisyyttä, joka kohdistuu Jake Sullyyn.) Ökymilitarismissa viittoillaan Vietnamiin ja Irakiin. Planeetan suppilopuun roihutessa tuhkaksi muuttuu tietysti navien World Trade Center. Amerikkalaisiksi elokuvakliseiksi muodostuneet kuvat antaa anteeksi, kun Cameronilla on taskussaan muutakin. Palava pali-hevonen metsässä on pysäyttävä sodan kuva.
Vanhaa ja uutta sekoittava strategia kiteytyy otoksessa, jossa muinainen puunuoli iskeytyy vihollisen robottitrukkiin. Pahan komentajan kohtalo on sama kuin Kurosawan sotalordilla Seittien linnassa: nuolet lävistävät haarniskankin neulatyynyksi. Shakespearen Macbethissa puut hyökkäsivät. Avatarissa metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan luonnon iskiessä takaisin ihmepelastuksessa kuin ratkaisijaksi astuva Deus ex machina – tai Tarzanin tuulen lailla kiitävät elefantit.
Avatar zoomaa kertomuksen ytimeksi sen sidoksen, jonka navisoturi hännällään tekee pali-hevosensa ja ikran-lentoliskonsa kanssa. Näemme myös heimosidoksen, joka on tärkeä naviseremonioissa. Sidos syntyy tietysti ihmeitä tekevän puun alla myös Jakesullyn ja Neytirin välillä. Uusinta digitekniikkaa ja vanhanajan seikkailua yhdistäen Cameron rakentaa sidosta elokuvankatsojasukupolvelta toiselle. Siksi Avatar menestynee kaikissa ikäluokissa.
Onnistuminen vaati 230 miljoonaa dollaria. Se ei siis todista, että kaikki ihmissuhteisiin painottuvat draamaelokuvat kannattaisi 3D:nä kuvata. Mainokset Disneyn ja Pixarin animaatiofilmeistäkin osoittavat, että esimerkiksi sivuttaisliike kankaalla on yhä ongelma 3D-tekniikalle. Kolmiulotteisuus voi merkitä myös tietokonepelimäisyyttä, turhaa pyrkimystä syvätarkkaan realismiin tai teatterimaisesti kohotettuun lavastustaiteeseen. Niitä oikea elokuva ei suuremmin kaipaa. (HB)