Täy­tyy tun­nus­taa, että Kol­men mus­ket­ti­so­tu­rin uu­sin ver­sio on en­simmäi­nen elo­ku­va, jon­ka 3D-ver­sios­ta olen pitä­nyt. Aiem­mat oli­sin mie­luum­min kat­so­nut pe­rin­tei­sinä 2D-ver­sioi­na. Syynä voi ol­la tot­tu­mus.

Jo­ka ta­pauk­ses­sa kol­miu­lot­tei­suus on to­teu­tet­tu tyy­likkääs­ti. Ric­he­lieun ai­kais­ten pa­lat­sien ark­ki­teh­tuu­ri ja in­te­riöö­rit ovat mil­teipä tär­keäm­piä te­ho­kei­no­ja kuin iä­ni­kui­set koh­ti lentävät luo­dit ja nenänpäähän työn­tyvät mie­kat.

A­le­xan­der Du­mas’n (vanh.) pu­ri­taa­ni­sim­mil­le ystä­vil­le mo­der­ni ver­sio voi ol­la kak­siu­lot­tei­se­na­kin liian sit­keä pa­la pu­rais­ta. Isäl­le­ni en tätä us­kal­tai­si edes har­ki­ta näyttää, sillä kom­men­toin­ti muis­tut­tai­si 1970-lu­vun suo­ma­lai­sis­ta maaot­te­lu­kiek­koi­luis­ta.

Näemmä olen en­nak­ko­luu­lo­ton, sillä nyt kie­kot tun­tu­vat löytävän la­pa­ni. Neljä san­ka­ria ja heidän kak­si pää­vi­hol­lis­taan saa­vat oi­vat uu­det näyt­te­lijät. Vai­vaan­nut­ta­via het­kiä ei syn­ny­tetä. Juo­ni on to­ki is­ket­ty uu­sik­si.

Kum­ma jut­tu. Ei ole kuin muu­ta­maa kuu­kau­si, kun van­nou­tu­nee­na Hergé-fa­ni­na kie­mur­te­lin tus­kis­sa­ni 3D-la­sit päässä­ni, kun kap­tee­ni Had­doc­kin esi-isän Yk­si­sar­vi­nen kä­vi me­ri­so­taa, jos­sa fy­sii­kan­laeil­la ei ol­lut mitään rea­lis­tis­ta poh­jaa. Nyt sa­ma tehdään toi­ses­sa klas­si­kos­sa, eikä se tun­nu hait­taa­van. Idea, anak­ro­nis­mi, on lai­nat­tu Her­ras­mies­lii­ga-sar­ja­ku­vas­ta ja –e­lo­ku­vas­ta, mut­ta lai­na tun­tuu toi­mi­van ja haus­kaa me­noa riittää.