Mus­ta 1950-lu­vun doo-wop vai­kut­ti pal­jon seu­raa­vien vuo­si­kym­men­ten pop­mu­siik­kiin. Beat­les, Beach Boys, jo­pa 1970-lu­vun New York Dolls ja tie­tys­ti Bay Ci­ty Rol­lers ku­mar­si­vat tähän suun­taan. Jos­tain syystä tär­keim­pien val­koi­hois­ten tyy­lin tai­tu­rei­den jouk­koon kuu­lu­nut Fran­kie Val­li & The Four Sea­sons jäi kui­ten­kin ai­ka­moi­seen pi­men­toon ka­ve­ri­pii­rissä­ni, jo­ka jou­tui Suo­mea 1970-lu­vun lo­pul­la vil­lin­neen dii­na­ri-i­ma­gon pau­loi­hin.

Aiem­min jaz­zis­ta elo­ku­viin­sa am­men­ta­neen Clint Eas­twoo­din Broa­dway-näy­telmästä muok­kaa­ma draa­ma paik­kaa tätä auk­koa. To­ki Hur­ri­ga­nes te­ki Sher­ry-k­las­sik­koa tun­ne­tuk­si Suo­mes­sa ai­na­kin muu­ta­man voh­ki­tun sä­keen ver­ran osa­na My Sweet Li­lyä, mut­ta jos­tain syystä Four Sea­sons jäi 1970-lu­vun nos­tal­gia-aal­los­sa ta­ka-a­lal­le. Tämä saat­toi joh­tua siitä, että Fran­kie Val­lin Can’t Ta­ke My Eyes Off You merk­ka­si mie­hen Neil Se­da­kan, Tom Jo­ne­sin ja En­gel­bert Hum­per­dinc­kin tyy­lieek­si yö­ker­ho­lau­la­jak­si.

Eas­twoo­din suo­ra­vii­vai­nen elo­ku­va vält­te­lee bän­die­lo­ku­vien ja ta­ri­naan eli­mel­li­ses­ti liit­tyvän ma­fia­tee­man kli­seitä. Sitä vas­toin mu­siik­ki lois­taa. Val­lin fal­set­ti soi kor­keal­la, ja bän­din re­per­tuaa­ris­sa riittää hie­no­ja bii­sejä, joi­ta kak­si Bo­bia, Gau­dio ja Crewe, suol­si kuin liu­ku­hih­nal­ta. Eipä ih­me, että jo­pa Rol­ling Sto­nes ke­hui yh­tyettä vuon­na 1964.

Sinänsä elo­ku­va jää Eas­twoo­din vah­vas­sa fil­mog­ra­fias­sa su­ju­vak­si vä­li­työk­si. Mu­sii­kin­tyy­lin ystävät tus­kin pet­tyvät. Elo­ku­va­teon näkö­kul­mas­ta lo­pun ”Oh, What a Night”-mu­si­kaa­lie­si­tys on ko­ko­nai­suu­des­sa mer­kittä­vintä. Har­voin täl­lais­ta fi­naa­lia nähdään, jos kos­kaan.