S­cien­ce Fic­tio­nin pe­rus­pi­la­ri on se, että oli se sit­ten kir­jaa, elo­ku­vaa tai sar­ja­ku­vaa, se pa­nee poh­dis­ke­le­maan ja mie­tis­ke­lemään. ”­Sen­se of won­der” on kä­si­te, jol­la kir­jai­li­ja Ray Brad­bu­ry tätä tun­net­ta ku­vai­li osu­vas­ti.

In Ti­me puo­les­taan täyttää tämän vaa­teen. Se ku­vaa hi­tu­le­vai­suut­ta muu­ta­man kym­me­nen vuo­den ku­lut­tua. Idea ei sinänsä ole uu­si: väestön lii­ka­kas­vu on joh­ta­nut tiuk­kaan ra­joi­tuk­seen. Ih­mi­nen saa van­he­ta vain 25-vuo­tiaak­si. Mut­ta ta­sa-ar­voi­ses­sa­kin yh­teis­kun­nas­sa toi­set ovat mui­ta ta­sa-ar­voi­sim­pia. Eli­niällä käydään kaup­paa pörs­sissä ja ka­duil­la. Sitä voi tie­na­ta te­kemällä pal­ve­luk­sia, mut­ta sitä me­nettää ku­lut­ta­mal­la.

Ti­lan­ne on joh­ta­nut räls­sijär­jes­telmään, kar­keaa sää­ty-yh­teis­kun­taan. Toi­sil­la on ai­ka kor­til­la, kun toi­sil­la sitä riittää kuin Ed­gar Ri­ce Bur­rough­sin Mars-kir­jois­sa ikään. Nythän on usein niin, että ne joil­la on ra­haa, ei ole ai­kaa. Köy­hillä taas on ai­kaa, mut­ta ei työtä eikä ra­haa. Tai kol­me työtä.

Jän­nittävän elo­ku­van dra­ma­tiik­ka pe­rus­tuu ih­mis­ten kä­si­var­res­sa juok­se­vaan nu­me­ro­sar­jaan, jo­ka on ta­val­laan kes­ki­tys­lei­ri­ta­tuoin­nin elekt­ro­ni­nen in­kar­naa­tio. Se ker­too, kuin­ka mon­ta mi­nuut­tia on eli­nai­kaa. Luu­li­si so­pi­van Suo­men kuu­lui­sim­mal­le ex-tais­to­lai­sel­le Nal­le Walh­roo­sil­le. Tämä jos jo­ku in­nos­tai­si työn­te­koon.