Nos­tal­gi­sin sä­vyin maa­lat­tu re­buut­ti on pait­si mais­tu­va tri­buut­ti aiem­mal­le myös su­la­va pe­taus uu­del­le ai­ka­kau­del­le. Haa­mu­jen­gin lois­ton päi­vistä on nyt ku­lu­nut mil­tei 40 vuot­ta ja ryhmä on ha­jon­nut ja unoh­det­tu, mut­ta ei täy­sin kuo­pat­tu. Ego­nin tytär pe­rii isänsä rän­sis­ty­neen kum­mi­tus­ta­lon pree­rian lai­dal­ta ja saa­puu lap­si­neen kat­so­maan voi­si­ko sieltä löy­tyä uu­si elämä. Eipä ai­kaa­kaan kun­nes por­tin­var­ti­jal­le ja avain­sepäl­le on taas maail­mo­jen vä­li­nen pes­ti au­ki.

Tämä oli­si help­po tei­la­ta: lap­set pui­kois­sa, lai­no­ja sieltä täältä aiem­mis­ta ja muis­ta elo­ku­vis­ta, sekä ykkö­so­saa kaiut­ta­va ta­ri­na. Ko­ko­nai­suus on kui­ten­kin niin val­loit­ta­van seik­kai­lu­mie­li­nen, hyvän­tah­toi­nen ja na­pa­kas­ti kynäil­ty, että vain pan­de­mian jättämä kyy­ni­syys voi­si kääntää kat­so­jan sitä vas­taan. Au­dio­vi­suaa­li­nen kuo­si on herk­kua, ta­ri­na omin ja­loin sei­so­va uu­si otan­ta ja kaik­ki nos­tal­gia uh­kaa joh­taa tip­paan lins­sissä — näin eri­tyi­ses­ti al­ku­peräi­sen ne­li­kon yh­distävässä lop­pu­koh­tauk­ses­sa.

Tuo­re, haus­ka ja len­no­kas seik­kai­lu va­rioi mauk­kaas­ti aiem­paa. Ko­ko­nai­suus mais­tuu ehkä hi­ve­nen ani­moi­dun Haa­mu­jen­gi-sar­jan jak­sol­ta, mut­ta ky­se on vä­hintään­kin eri­kois­jak­sos­ta.