“Olen vain tarkkailija”.
“Olen vain tarkkailija”.
Tämä tarkoittaa amerikankielellä kysymyksen asettelua sille, pitääkö mies panna Guantanamoon vai parantamaan maailman turvallisuutta?
Philip Seymour Hoffmanin viimeiseksi jäänyt elokuva on tyypillinen John le Carrén (oikealta nimeltään David Cornwell) romaaniin perustuva, onnistunut elokuva, joka tavoittaa romaanin (2008, ei suomennettu) vainoharhaisen tunnelman.
Keneen voi luottaa, kun Saksan sisäministeriö ja valtion epävirallinen vastavakoiluorganisaatio vetävät kahteen suuntaan siitä, mitä turkkilaistaustaiselle hyväntekeväisyysjärjestön johtajalle pitäisi tehdä. Ongelma on se, että pieni osa varoista valuu terroristitoimille. CIA kummittelee taustalla, kun haukat ja kyyhkyt kaartelevat toistensa ympärillä. Nuori tsethseenipakolainen kiristää tapauksen panoksia, kun hän haluaa lahjoittaa pimeän perintönsä arabihankkeisiin.
Le Carré tunsi Hampurinsa, joten miljöö on hallussa. Kirjailija oli mukana osatuottajana, ja poika jopa osana käsikirjoitustiimiä.
Valokuvaajataustainen ohjaaja ei itse toiminut elokuvaajana ainakaan virallisesti, mutta kuvakulmat ja käsikameran käyttö onnistuvat luovasti, eivätkä ole itsetarkoituksellisia.
Valokuvaajilla on silmää autoille, varsinkin vanhoille. Päähenkilö ajaa 1980-luvun 300 S –mersua “mannelokasuojilla”. Uudempaa kalustoa edustaa Willem Dafoen edustaman likaisen rahan pankkiirin SL Mercedes. Hyväntekijä-Abdullahilla on puolestaan käytössä vuoden 2002 XJR-.308, ja satamakohtauksessa nähdään XJ6n renkaitta lepäävä raato. Tämä symboloi miehen kohtaloa.
Muutenkin tarkkasilmäisille tiedoksi: ohjaaja ja kirjailija tekevät cameot, ensimmäinen konferenssirivissä ja toinen baaritappelun taustalla.
Laadukas kuva ja ääni. Ei ekstroja. (PS)