Atlantic Film, dvd-alan uusi toimija Suomessa, on julkaissut syksyllä kaksi elokuvahistoriallisesti ohittamatonta mykän filmin klassikkoa Fritz Langin tuotannosta: Tri Mabuse ja Metropolis.
Atlantic Film, dvd-alan uusi toimija Suomessa, on julkaissut syksyllä kaksi elokuvahistoriallisesti ohittamatonta mykän filmin klassikkoa Fritz Langin tuotannosta: Tri Mabuse (1922) ja Metropolis (1927). Samaan aikaan ovat meillä Scantraden toimesta ilmestyneet myös Langin ensimmäiset äänielokuvat M – kaupunki etsii murhaajaa (1931) sekä ylivoimaisen rikollishahmo Mabusen rötöstelystä kertova jatko-osa Tohtori Mabusen testamentti (1933).
Mestariohjaajan tuotannosta ei meillä aiemmin ole dvd:llä julkaistu kuin myöhemmän, amerikkalaisen kauden hieno Gangsterikuningas (1953). Lang-elokuvien vyöry on siis syksyn tapaus ja kulttuuriteko. Kaikki em. neljä elokuvaa ovat viiden tähden filmejä, jokaiselle elokuvanharrastajalle oleellisia merkkitöitä. Mitään kuolleita klassikkoja ne eivät suinkaan ole, vaan nykykatsojaakin viihdyttävää, kiihdyttävää elokuvaa.
M – kaupunki etsii murhaajaa on yksi maineikkaimmista Langin elokuvista. Filmi toi laajempaan tietoisuuteen sekä ohjaajansa että Langin teatterista pääosaan löytämän Peter Lorren, jonka ikimuistoisin filmi M on. Tosin lapsenomaisen ja perverssin tappajan tulkinta väistämättä leimasi näyttelijän myöhempiä, kiintoisiakin elokuvarooleja. Myös Hitchcock käytti Lorrea ensimmäisessä versiossa elokuvastaan Mies joka tiesi liikaa (1934) ja toisen kerran Salaisessa asiamiehessä (1936). Kuuluihan Lorre Casablancankin (1942) vakiokalustoon ja oli kiharapäinen limanuljaska Joel Cairo Maltan haukassa (1941).
Fritz Lang (1890 Wien – 1976 Los Angeles) teki M:n, ensimmäisen äänielokuvansa, pari vuotta sen jälkeen, kun hänen brittiverrokkinsa Alfred Hitchcock oli jo ehtinyt kokeilla ääntä Puhtauden lunnaissa (1929). Lang käyttää filmissään pitkähköjäkin äänettömiä jaksoja ja otoksia niin, että ne nykynäkökulmasta tuntuvat osin jopa vieraannuttavilta, joskin vaikuttavilta tehokeinoilta. Äänettömyys korostaa tyhjän ullakon autiutta, kun tyttölapsi on kadonnut ja vain hänen vaatteensa ovat narulla kuivumassa ja muistuttamassa. Äänen poissaolo autioitti myös öisen toimistorakennuksen käytäviä ja kolkkoja pihoja uhkaavan pahaenteisiksi. Myös poliisin ratsian valmistelu tiivistää öistä tunnelmaa verkon kiristyessä salakapakan ympärillä, kunnes poliisin pilli ujeltaa merkkinä iskuoperaation alkamisesta. Nykykatsoja kiinnittää huomiota hiljaisuuteen, kun 30-luvun yleisö varmaankin piti mykkiä kuvia normaaleina ja ihasteli Langin tapaa vyöryttää ääntä kankaalle hiljaisten jaksojen jälkeen kuin yhtäkkiä ilmoille räjähtävänä kaupunkisinfoniana.
Elokuvan innoittajana on pidetty paria vuotta tekoajankohtaa aiemmin Düsseldorfia terrorisoinutta sarjamurhaajaa, Peter Kürtenia, vaikka Lorren esittämä Hans Beckert onkin hahmona hyvin erilainen. Filmitarinassa Beckert houkuttelee pikkutyttöjä mukaansa makeisilla ja ilmapalloilla. Poliisi aloittaa laajat etsinnät ja ratsiat. Kun tämä häiritsee kaupungin rikollisten arkipäivää, päättää alamaailma järjestäytyneiden kerjäläisten avulla jäljittää tappajan, jota halveksitaan tekojensa tähden myös kriminaalien piireissä. Alamaailma järjestää Beckertille näytösoikeudenkäynnin, jonka lopputulos tuntuu selvältä: saasta on hävitettävä – ja rikollinen järjestys palautettava.
Fritz Langin ja hänen silloisen vaimonsa Thea von Harboun käsikirjoitus on rakenteeltaan nerokas rinnastaessaan poliisin ja rikollisten organisoidut jäljitystekniikat perimmiltään samanlaisiksi ja yhtä tehokkaiksi – ja rikolliset ehtivät ensin. M onkin kuin 30-luvun CSI-sarja, jossa rikospaikkatutkijat tekevät työtään. Filmissä esitellään ensimmäisen kerran rikosetsivä Karl Lohmannin hahmo. Lang käytti Otto Wernicken esittämää poliisia vielä Tohtori Mabusen testamentissa (1933). Sen filmin näytelmäkirjailija Arthur Miller näki ja keksi siitä nimen Kauppamatkustajan kuoleman päähenkilölle, Willy Lomanille.
Lohmannia on käytetty myös myöhemmissä Mabuse-elokuvissa, mutta niissä etsivähahmoa esitti Gert ”Kultasormi” Fröbe. Wernicken tulkinnassa poliisi on tupakoiva, pyylevän lupsakka Maigret-hahmo, jolle rikoksen tekijä paljastuu yhtä hyvin oivaltavien tutkintamenetelmien kuin yllättävän sattumankin avulla. Kuulustelussa käytetään vilppiäkin, jotta tunnustus saadaan esiin. Omalla tahollaan gangsterit käyttävät väkivaltaa, jotta vartiomieheltä saadaan tietoja turvajärjestelmästä, ettei poliisia hälytettäisi paikalle, kun tappajaa haravoidaan konttorirakennuksen ullakolta. Molemmilla ryhmillä on omat tehokkaat metodinsa.
Poliisi profiloi sarjamurhaajaa ja päättää seuloa kaikki vapaalla jalalla olevat epäillyt, joilla voisi olla taipumusta kyseisiin rikoksiin. Beckertin nimi tulee esiin, jonka jälkeen nuuskijat ja sormenjälkitutkijat käyvät hänen asunnossaan etsimässä kynän painaumia puusta tai sormenjälkiä, joita voisi verrata pakkomielteisen murhaajan lehdistölle lähettämiin viesteihin. Viesteissään Beckert ilmoittaa, että koska poliisi ei saa häntä kiinni, hänen on pakko tappaa lisää.
Konnilla on omat erikoismiehensä. Poliisipäällystön kokoustaessa, myös rikollisliigat neuvottelevat tilanteesta samaan aikaan. Rikollisten esittelyjaksossa kädentaitoja esitellään korttitempuin, myöhemmin konttoriin tunkeudutaan lukkoekspertin taidoilla: jokaiseen oveen löytyy tiirikkansa.
Poliisin ja rikollisten ohella tarinassa on kolmas järjestäytynyt organisaatio, kerjäläiset. Lang näyttää meille kerjäläisten ”pörssin”, jossa päivän saaliit, makkara ja marmeladi, mitataan ja hinnoitellaan. Langin esittämässä, tarkan järjestelmällisyyden ja liukuhihnamaisen toiminnan kuvauksessa on jotain samaa, mitä Martin Scorsese on mafiaelokuvissaan käyttänyt yritteliäisyyden ”vasenkätisen muodon” hahmotukseen (esim. Casino, 1995).
Murhaaja esitellään ensin vain hattupäisenä varjona, joka heijastuu pylvääseen liimattua etsintäkuulutusjulistetta vasten. Kuulemme myös Beckertin vihellyksen – jota väitetään Langin itsensä tekemäksi ääneksi – eli teeman Griegin Vuorenpeikkojen tanssista, joka lopulta koituu tappajan kohtaloksi. Sokea ilmapallokauppias tunnistaa vihellyksen, yhdistää sen murhaan ja johdattaa kerjäläisten partion Beckertin jäljille. Murhaajasta tulee myös eräänlainen peikko, hirviö, kun katukahvilassa Beckert peittyy puutarhaköynnösten taakse lähes näkymättömiin – ja myöhemmin ullakon säilytyshäkin ristikon taakse varjojen piiloon.
Elokuvan M-kirjain, jota usein on käytetty julisteissa, ja poikkeuksetta myös dvd-julkaisujen kansiaiheissa, merkitsee murhaajaa. Beckertin varjostaja piirtää sen liidulla kämmeneensä ja hieraisee sitä sitten tappajan takinselkämykseen, jotta muutkin pysyvät hänen kannoillaan. On riipaisevaa, että uhri pyrkii auttamaan itse teossa tavattua uhkaajaansa yrittäessään pyyhkiä liitutahran ”kiltin sedän” harteilta. Samalla tavoin sydäntä särkevä on aiempi kohtaus, jossa tyttö nostaa maasta Beckertin pudottaman veitsen.
Hyytävää tunnelmaa elokuva luo jo alussaan, jossa lasten piiri pihalla leikkijöitä pelistä karsiessaan laulaa kauhulorua kirvessurmaajamerimiehestä, joka tulee ja tappaa. Pyykkituvasta parvekkeelle saapuva äiti kieltää laulamasta ja tiedottaa samalla katsojalle, että sarjamurhaaja on ollut jo liikkeellä jonkin aikaa ennen tarinan alkua. Yhtä tehokkaasti Lang jatkaa kerrontaa, kun huomio siirtyy toiseen, lasta koulusta kotiin odottavaan äitiin tämän arkisissa puuhissa. Pöytä katetaan, kello käy, mutta lasta ei kuulu eikä näy kotiovella eikä kierreportaikossa. Otokset tyhjästä, valmiiksi katetusta pöydästä ja autiosta ullakosta pyykkinaruineen säestävät, kun äiti huutaa tuskaansa ikkunasta.
Vapaalla jalalla olevan murhaaja aiheuttaa vainoharhaista paniikkia kaupungilla. Jokaista lapsen lähellä käyvää ohikulkijaa epäillään ja väärinkäsitykset lisäävät lynkkausalttiutta. Poliiseilta vaaditaan tuloksia, joten ratsioita lisätään ja rikolliset pannaan ahtaalle pimeissä kapakoissaan.
Lang käyttää kiehtovia kuvakulmia näyttäessään yläkulmasta rikospaikan tarkkaa haravointia. Samalla puhelinkeskustelu toimii kuvan ulkoisena selostuksena tapahtumista ja tutkinnan edistymisestä. Rinnakkaisin otoksin kuvataan poliisien ja rikollisten yhteistä pulmaa, kun kummankin edustajat savuisissa salongeissaan pohtivat, mitä tehdä ongelman ratkaisemiseksi. Fritz Arno Wagnerin kamera myös kulkee, eikä jää alkuvaiheissaan olevan äänitekniikan orjaksi. Kamera pyrähtää lentoon pakenevan Beckmannin perään rohkein, pitkin liikkein.
Pohjapiirustukset, hälytysjärjestelmän yksityiskohdat, reikäkortit, arkistointi ja sormenjälkikuvat, mekaniikan ja mittauksen järkähtämätön logiikka, ovat tekniikasta kiinnostuneen Langin tarkasta ja perusteellisesta ilmaisusta nauttivan silmän kohteita elokuvassa, joka toimii kuin kellopeli. Visuaalisesta ilmeikkyydestä kertoo sekin, että myös rikostutkintaraportti muuttuu silmien edessä tekstistä kuviksi.
Mutta kaikessa suunnitelmallisuudessa on aina jokin aukko tai heikko lenkki. Beckertillä se on tavaramerkkimäinen vihellys, rikollisilla unohdus, joka jättää toverin pulaan ja poliisien kuulusteltavaksi. Toiminnan jälkimainingeissa Lang ja Wagner näyttävät kuin stillkuvina sidottuja vartijoita, murrettuja ovia ja seiniä. (Toistuessaan samat kuvat tosin vaikuttavat jo hieman liialliselta kertaukselta.)
Peter Lorren Beckert ja Wernicken poliisi Lohmann ovat unohtumattomia hahmoja. Lorren murhaaja on lähellä perverssin hirviön karikatyyriä, kun näyttelijän tavaramerkkimäisen suuret silmät tuntuvat pullistuvan hädässä ulos silmäkuopista. Wernicken näytteleminen on rehevää ja nykymakuun turhankin revittelevää, elämää suurempaa. Kumpikin tekevät silti oivallista työtä, eikä kukaan nämä roolit nähtyään voi niitä unohtaa. Lohmannilla tosin on enemmänkin annettavaa Tohtori Mabusen testamentissa, mutta Lorrelle M oli huippuhetki.
”Ette voi vain murhata minua! Vaadin, että minut luovutetaan poliisille! Haluan oikean oikeuden eteen!” Näin Beckert valittaa konnien näytösoikeudenkäynnissä. Hän puolustaa itseään kuitenkin, tappotuomiolta välttyäkseen. ”Te olisitte voineet opiskella tai tehdä työtä välttyäksenne rikollisuudelta, mutta olette vain laiskoja. Minä en voi itselleni mitään!” Beckert väittää, että häntä piinaa ”tuli, ääni, tuska”. ”Minä itse seuraan itseäni, en pääse itseltäni pakoon. Kanssani juoksevat äitien ja lasten haamut.”
Myös Beckertin konnaoikeudenkäynnin ”puolustusasianajaja” vetoaa murhaajan mielenvikaisuuteen. Mies on syyntakeeton, lääkärin, mielisairauden hoidon sekä asiallisen oikeudenkäynnin tarpeeseen. Tässä tuntuu kuuluvan Langin järjen ääni massan, kansalaisten ja alamaailman, lynkkausmentaliteetin keskellä.
Filmin ansio on kuitenkin se, että kiehtova sarjamurhaajahahmo ei silti omi viimeistä kuvaa. Alussa niin huolella esitelty rakastava äitihahmo palaa surupuvussa viimeiseen kuvaan, siihen joka nähdään kahden oikeudenkäyntitilanteen – alamaailman ja lainmukaisen – jälkeen. Äiti sanoo kohtalotoveriensa keskellä, etteivät oikeuden päätös ja tuomio tuo tytärtä takaisin. ”Meidän täytyy pitää vielä parempaa huolta lapsistamme.”
Elokuvallinen kekseliäisyys löysi huippunsa jo varhain. Venäläinen Eisenstein, britti Hitchcock ja itävaltalainen Lang olivat elokuvakielen suuria kehittäjiä. Kuuluisa on Hitchcockin leikkaus, jossa murhatun uhrin löytäjän suu avautuu kiljahdukseen, mutta kuva vaihtuukin junanpilliin. Langilla vastaava oivallus on lakonisuudessaan järisyttävämpi. Beckertin hirmuteosta näytetään, katsojalle armollisesti, vain jälkinäytös. Tytön elokuvan alussa pompottelema kumipallo vierii pensaikosta, ilmapallo lankoineen kohoaa ilmaan. Myöhemmin vielä, alamaailman oikeudenkäynnissä Beckert joutuu kohtaamaan tunnistajansa, sokean ilmapallokauppiaan. Etualalla näkyvä ilmapallohahmo tahrautuneessa veikeydessään kuvastuu katsojalle ja Beckertille pikkutytön haamuna, rajan takaa esiin ponnistavana syytöksenä.
Toisin kuin Scantraden julkaiseman dvd-levyn takakansitekstissä sanotaan, elokuvassa poliisi ei todellakaan ”palkkaa alamaailmaa avukseen” kaupunkia terrorisoivan lapsimurhaajan kiinnisaamiseksi. Kyllä rikolliset keksivät idean ihan itse, jotta ”normaali” kriminaali toiminta voisi rauhassa muhia ja kukoistaa, ilman pelkoa kohtuuttomista ratsioista ja poliisin seurannasta, joka haittaa reilun rikosyrittäjän kuutamourakointia. ”Menemme konkurssiin, ellemme saa palautettu järjestyneitä oloja” tuskailee nahkatakkinen, knallipäinen konnapomo, Magritten tummia hahmoja muistuttava Schränker (Gustaf Gründgens) ainaista kävelykeppiään kopistellen. ”Me harjoitamme ammattiamme, mutta sillä pedolla ei ole elämisen oikeutta!”
Scantraden Lang-julkaisua voi kiitellä. Kotelossa pituudeksi ilmoitetaan 102 min., mutta filmi kestää 105 minuuttia, vaikka kokonaiskestosta vähennetään alkutekstit restaurointitiedoista. Mustavalkokopio näyttäisi olevan samasta materiaalista hankittu kuin englantilaisen Eureka Videon vuonna 2003 julkaisema kahden levyn versio. Kuvan laatu tuntuu sävykkyydessään jopa brittilaitosta paremmalta. Ihmiskasvot joukoissa saattoivat Eurekan levyssä palaa paikoin puhki, mutta Scantraden versiossa vaikutelma on tasapainoisempi ja selkeämpi. Pohjoismaisessa julkaisussa ääneen on myös jätetty ilmeisen tarkoituksellisesti ajankulumaa ja rahinoita, jotka brittipainoksesta oli siivottu. Digitaalikäsittelyn myötä äänestä on Eurekan levyllä ehkä kadonnut syvätasoja, koska Scantraden versiossa puhe kuulostaa taustasihinöistä huolimatta luonnollisemmalta.