K­laus Härön fil­mi­no­vel­li Pos­tia pap­pi Jaa­ko­bil­le luot­taa yk­sin­ker­tai­suu­den voi­maan. Se vir­kistää ai­ka­na, jol­loin meillä­kin elo­ku­van pitäi­si ol­la suur­ta ja tek­nistä, vauh­di­kas­ta pin­ta­lii­toa ja –­kiil­toa. Oh­jaa­ja­ve­li Härö to­dis­taa sen puo­les­ta, että hek­ti­syy­den het­ki me­ni jo ja ame­rik­ka­lai­sen tur­boi­lun pur­sot­ta­jat ovat pu­don­neet omas­ta­kin kyy­distään.

A­teis­tit ovat teh­neet osan par­hais­ta us­kon­nol­li­sis­ta elo­ku­vis­ta. Esi­merk­kinä Pa­so­li­nin Mat­teuk­sen evan­ke­liu­mi ja John Hus­to­nin Wi­se Blood. Hus­ton kyllä fil­ma­si Flan­ne­ry O’­Con­no­rin teos­ta mus­tak­si ko­me­diak­si, mut­ta jou­tui val­mis­ta fil­miä kat­soes­saan nos­ta­maan kä­tensä ylös: — Jee­sus voit­ti, hän to­te­si elo­ku­van tuot­ta­jal­le.

K­ris­til­li­syy­tensä avoi­mes­ti esiin tuo­va Härö ihas­tui Jaa­na Mak­ko­sen kä­si­kir­joi­tuk­seen. Ja tu­li­han se hä­nel­le kir­jeenä pos­ti­laa­tik­koon! Pie­ni­muo­tois­ta elo­ku­vas­sa on ta­pah­tu­ma­pai­kan kir­kon­kylä ja sen har­vat hen­kilöt: so­kea pap­pi Jaa­kob, hä­nen avuk­seen va­pau­tu­va van­ki Lei­la ja pos­tel­joo­ni. Muu maail­ma pää­see ta­ri­naan suu­del­min, kyy­ne­lin ja ru­kouk­sin sul­je­tuis­sa kir­jeissä.

Syn­tymästä so­kean pas­to­rin tai­val ei ole ol­lut help­po. Rik­kaan lie­nee hel­pom­pi päästä neu­lan­silmästä, tai sydän­ki­rur­gin saa­da nau­la päähänsä, kuin näkö­vam­mai­sen pa­pin löytää seu­ra­kun­nan vir­kaa. Nyt pap­pi Jaa­kob on jo eläk­keellä. Kas­ta­mis­ten, häi­den ja hau­ta­jais­ten si­jas­ta seu­ra­kun­ta­työ on kir­jeissä, joi­ta ker­tyy sän­gy­na­lus täy­teen.

Ru­kou­sa­pua pyytä­vien on­gel­mat ovat ar­ki­sia. Elämän ja van­ki­lan paa­dut­ta­ma Lei­la tu­hah­taa, kun Jaa­kob luu­lee hen­gen voi­min vai­kut­ta­van­sa maal­li­siin vas­toinkäy­mi­siin. Kaa­ri­na Ha­zar­din kyy­ni­nen Lei­la on louk­kaus­ki­vi Heik­ki Nou­siai­sen har­taal­le Jaa­ko­bil­le. Nai­nen on kat­so­jan puo­les­ta toi­mi­va ”­pa­ho­lai­sen asia­na­ja­ja”, mie­hen us­konkä­si­tys­ten tes­taa­ja ja seu­lo­ja. On­ko us­kos­ta, siis toi­vos­ta, mitään käytännön hyö­tyä elämässä?

Il­man Ha­zar­din osu­van um­pi­mie­listä Lei­laa Härön fil­mi oli­si us­kon­nol­li­nen trak­taat­ti, kuin vas­ta­voi­maa vail­la ole­va yh­den asian gos­pel­jol­lo­tus. Mut­ta ku­ten gos­pel par­haim­mil­laan, myös elo­ku­va voi kä­si­tellä us­koa tai­tees­ta tin­kimättä. Hie­no­ja esi­merk­kejä löy­tyy: Dreyer, Bres­son, Berg­man.

Voit­taa­ko Jee­sus?

Oh­jaa­ja Härö ja pa­neu­tu­va työ­ryhmä – Tuo­mo Hut­ri, Sa­mu Heik­kilä, Kir­ka Sai­nio, Heik­ki Kos­si, Sa­ri Suo­mi­nen, Kai­sa Mä­ki­nen, Da­ni Strömbäck – luo­vat rän­sis­ty­neen pap­pi­lan ja sen vil­liin­ty­neen puu­tar­han pysäh­ty­neen pil­vipäivä­tun­nel­man. Luon­non rau­ha ja ih­mi­nen sii­hen su­lau­tu­va­na osa­na le­vittävät ar­mol­lis­ta hi­tau­den evan­ke­liu­mia.

Nä­kymättömän Eli­nan ai­he oli lap­sen kie­li­puo­li myk­kyys, Äi­deistä par­haim­mas­sa so­ta­lap­sen trau­ma, Uu­des­sa ih­mi­sessä pak­kos­te­ri­li­soin­ti. Pik­ku­fil­missään Härö tart­tuu ran­kim­piin ai­hei­siin, raa­kaan per­hevä­ki­val­taan ja it­se­mur­haan. Pie­nissä raa­meis­sa jär­kyttä­vyys mie­ti­tyttää, var­sin­kin kun edel­li­nen tuo­daan esiin vain kir­jeestä luet­tu­na ja jäl­kimmäi­nen töksähtäen.

On­nel­li­seen lop­puun pää­dytään mut­kien kaut­ta. Se ra­sit­taa tun­nin ja var­tin pi­tui­sen fil­min muo­to­puh­taut­ta. Heik­ki Nou­siai­sen van­hus on näyt­te­lijän voit­to. Pas­to­ri ki­pui­lee ki­vi­kir­kon lat­tial­la lä­hes berg­ma­ni­lais­ta epäi­lystä. Mut­ta kirk­ko­koh­taus on pit­ki­tet­ty. Lei­lal­le ei ole muu­ta paik­kaa kuin pap­pi­la, mut­ta mik­si hän ei nou­se tak­sin ta­ka­pen­kiltä Jaa­ko­bin avuk­si? Oli­si­ko hap­py end tul­lut liian ai­kai­sin? Tur­han hol­lywoo­di­lai­sit­tain?

Kat­so­ja ei pää­se tar­peek­si Jaa­ko­bin tai Lei­lan päi­den sisään. On­gel­ma on kä­si­kir­joi­tuk­ses­sa, jos­sa si­vu­sei­kat ja tär­keät kä­si­tellään sa­mal­la pai­nol­la. Idea kyllä toi­mii.

K­laus Härön mie­lestä Jee­sus voit­taa. Hu­ma­nis­ti­kat­so­ja taas voi tul­ki­ta, että kir­jei­den lä­hettä­jien ta­voin Jaa­kob ja Lei­la ovat it­se­kin tar­vit­se­via. He löytävät ar­mon tai elämänsä mer­ki­tyk­sen toi­sis­taan. Se, kai­va­taan­ko sii­hen tai­vaal­lis­ta vä­liin­tu­loa, jää on­nek­si kat­so­jan har­kin­taan.

Jaa­ko­bin kir­jeet mer­kit­sevät yh­teyttä, elämän merk­kiä ja toi­von yllä­pitä­mistä. Sitä kai­ke­ti on elo­ku­van­te­ko­kin? (HB)