Jos kolmituntinen elokuva pitää otteessaan lähes hengitystä pidättäen on siinä jotakin aivan erityislaatuista.
Jos kolmituntinen elokuva pitää otteessaan lähes hengitystä pidättäen on siinä jotakin aivan erityislaatuista. Steven Spielbergin holokaustikuvaukselta ei ehkä miehen aiempien satuelokuvien valossa odotettu suuria, mutta lopputulos ei voisi olla aikuisempi tai tasapainosempi tulkinta tositarinasta. Seitsemän Oscar-palkintoa tulivat aivan oikeaan osoitteeseen.
Elokuva kertoo saksalaisen liikemiehen Oskar Schindlerin (Liam Neeson) tarinan, joka vie miehen sulavan selkärangattomasta kapitalistista humaaniksi natsimielivallan vastustajaksi kiehtovan uskottavin elkein. Ralph Fiennesin lähes elävänä kuolleena tulkitsema psykopaattinatsi on tähän mainio vastapooli.
Ihmisten järjettömästä kärsimyksestä ja järjestelmällisestä tuhoamisesta kertoavaa elokuvaa on vaikea luonnehtia elegantiksi, mutta Spielbergin ote tarinan vaiheiden ja hahmojen kaaren kuvauksessa on virheetön. Siinä missä poikamaiset MSII-sotaelokuvat keskittyvät pyssyleikkiehin ja unohtavat kaiken kärsimyksen ja missä toisaalta vähäisemmät holokaustia kuvaavat elokuvat uhkaavat alleviivata kaiken saippuaksi onnistuu Spielberg häkellyttävällä tavalla. Elokuvassa Schindlerin maailmankatsomus tekee täyskäännöksen, elämä pilkahtelee kaiken kärsimyksenkin keskellä yllättävästi ja viimeinen sanoma on kannustava tieto siitä, että mahdottomalta tuntuviakin voimia voi uhmata. Kaiken tämän sovittaminen yhteen elokuvaan ilman säröjä ei ole aivan yksinkertainen temppu.
Omaa holokaustelokuvaansa samoihin aikoihin valmistelleen Stanley Kubrickin kerrotaan todenneen ettei Schindlerin lista kerro holokaustista vaan onnistumisesta: 600 ihmisen selviämisestä samaan aikaan kun 6 miljoonaa muuta menetti henkensä. Kieltämättä tältä ajatukselta on vaikea välttyä elokuvaa katsoessa — erityisesti kohtauksessa, jossa Schindler junailee naistyöläisiään takaisin Auswitchista suostumatta vaihtokauppaan. Tuskin kukaan olisi kuitenkaan yksin voinut tehdä enempää, eikä kaiken kertominen ole mahdollista edes kolmen tunnin elokuvassa.
Komea mustavalkokuva on viimeisen päälle filmimäinen ja kaiken kaaoksen keskelläkin hallittu. Mikroskooppista roskaa esiintyy ja hetkittäin filmin rakeisuuskin on nähtävissä, mutta ei tee itsestään numeroa. Elokuvan lähes ainoa väripilkahdus, tyttö punaisessa takissa, toistuu tukahdutetummin kuin muistikuva kertoi. Ekstraton. (IJ)