Pertti "Spede" Pasasen elämän saattaminen valkokankaalle oli ainoastaan ajan kysymys.
Pertti "Spede" Pasasen elämän saattaminen valkokankaalle oli ainoastaan ajan kysymys. Pasasen toiminta herätti kiinnostusta sekä sopivaa ristiriitaa jo miehen eläessä. Postuumit elämäkerrat ovat syventäneet tapahtumaketjuja entisestään. Elokuvan aineksia siis on.
Antti Heikkisen ja Aleksi Delikourasin kirjoittama, Tuomas Marjamäen kirjaan nojaava tarina pureutuu Speden elokuvauran alkuvuosiin, yksityiselämää ja työsuhteita painottaen.
Spede on synkkä kuvaus yksinäisyydestä ihmisjoukon keskellä. Elokuvatuottaja Pasanen käy toistuvaa taisteluaan median, Yleisradion johdon sekä työryhmiensä kanssa. Viitteistä voisi ajatella Pasasen seksistisen ihmiskuvan vähentäneen suosiota naisten keskuudessa. Riku Niemisen Spede — joka suuntaan tuskaileva kuolemanvakava koomikko — rakentuu ulottuvuuksineen luontevasti.
Lajityypille poikkeuksellisen rikas ja rönsyilevä kuvakompositioiden ja tekniikoiden käyttö yhdessä arvaamattoman leikkausrytmin kanssa kuljettaa Spedeä pois perinteisen elämäkertaelokuvan kehyksistä. Onnistuneena valintana tekijät valitsevat aikajanalta riittävän suppean otannan, välttäen täten niin sanotun koivusalolaisen biografiajuoksentelun. Nimittäin, eh, jos ollaan kertovinamme kaikki, ei kerrota lopulta, eh, mitään. Spede on moderni elämäkerta. Siinä annetaan riittävän vähän. Katsojalle jää pelivaroja rakentaa palasista itse. Kaikillahan tästä Spedestä on valmiiksi jonkinlainen mielikuva.
Kuten arvata sopii, elokuva velloo pääpiirteittäin huomionhakuisessa miesten maailmassa. Sivuun jääviin naisrooleihin on kirjoitettu tuhti määrä sielukkuutta. Valinta tuntuu päälle liimatulta — Pasasen naishistoriaa tuntevalle.
Paradoksaalista kyllä, koko elämänsä arvostusta sekä huomiota kärkkyneen elokuvantekijän merkittävin jälki astutaan rutkasti viihdetaiteilijan kuoleman jälkeen — vieläpä täysin vieraiden tekijöiden toimesta. (VA)