Merikapteeni Sterling Hayden oli vastentahtoinen filmitähti, joka kustansi laivareissunsa elokuvillaan.
Merikapteeni Sterling Hayden oli vastentahtoinen filmitähti, joka kustansi laivareissunsa elokuvillaan. Hän oli kuin luotu epäsentimentaaliseksi, yrmeäksi antisankariksi 50 ja 60 –lukujen merkkiteoksiin Johnny Guitar ja Tohtori Outolempi tai myöhempiin virstanpylväisiin, kuten Bertoluccin 1900, Altmanin Pitkät jäähyväiset ja Coppolan Kummisetä.
Stanley Kubrickin varhaistyöhön The Killing (1956) näyttelijä sopii kuin punanenä pellen päähän. Pellenaamariakin Hayden elokuvatarinassa käyttää — ja ikimuistettavasti, sillä vasta muutama vuosikymmen myöhemmin naamariryöstöistä tuli coolia — Hiljaisuuden laki (1973), Myrskyn ratsastajat (1991), Heat (1995), Yön ritari (2008), The Town (2010) — ja heti sen jälkeen elokuvallinen klisee.
Mutta Kubrick ja Hayden tekivät naamioryöstönkin parhaiten. Kun viiden vuoden vankilatuomion kärsinyt Clay livahtaa raviradan henkilökunnan pukuhuoneeseen, ottaa kukkapaketista konepistoolin ja vetää klovnipärstän päähänsä, on se elokuvahistoriaa silmiemme edessä. Sarjassamme Sitä naamaria en unohda koskaan.
The Killing on tavattoman tiukkaa, myöhäistä mustaa elokuvaa. (Film noirin kausi lasketaan yleensä päättyneeksi vuonna 1957, Orson Wellesin Pahan kosketukseen.) Ohjaaja ja käsikirjoittaja Kubrick sai dialogin elokuvaansa kirjailija Jim Thompsonilta, joten elokuvan mustuus on syvään uurrettua ja pinttynyttä. Lähtökohtana on Lionel Whiten vuoden 1955 romaani Clean Break (Suuri kaappaus, suomeksi Vaasa Oy:n kustantamana Ilves-pokkarisarjassa 1964). Piinkovat ihmistyypit ovat jo toivottoman degeneroituneita tai ainakin juuri tarttumassa viimeiseen oljenkorteensa. Kuten Clay alussa miestä uskollisesti telkien takaa odottaneelle tyttöystävälleen Faylle (Coleen Gray) sanoo: ”Miksi ottaisi riskin kymmenestä tuhannesta, kun sen voi ottaa miljoonasta?”
Katsoja tuntee nämä hahmot kymmenistä rikoselokuvista ja kovaksi keitetyistä rikosromaaneista. Tietenkin Clay on tekemästä ”viimeistä keikkaansa”. Onnistuneen ryöstön jälkeen on tarkoitus lentää Fayn kanssa kauas viettämään loppuelämä yhdessä ilman murheita.
Clayn jengillä on samantapaiset mietteet. Randy Kennan (Ted de Corsia) on läpeensä korruptoitunut poliisi, joka pyrkii isolla tempauksella maksamaan velkansa mafialle. Upea veteraani Jay C. Flippen näyttelee vanhenevaa pikkutekijä Marvin Ungeria, jolle keikka tarjoaisi mahdollisuuden turvattuun eläköitymiseen. Joe Sawyer on raviradan irlantilainen baarimikko Mike O’Reilly, joka tavoittelee parempaa elämää sänkyyn sidotulle, sairaalle vaimolleen. Filmilegenda Elisha Cook Jr. on jälleen kiusattu pikkumies – raviradan kassa George Peatty — jota kukaan ei ota vakavasti. J joka juuri siksi on kuolettavan arvaamaton.
Dekkarimestari Jim Thompsonin ladattu vuoropuhelu paljastaa henkilöistä yhtä paljon kuin kuvaaja Lucien Ballardin järisyttävä kameratyö, jossa päivänvalokin on niin varjoisaa, että jopa ulkokohtauksista tulee klaustrofobisia. Mykän kauden ohella juuri film noir jo tyylillisesti edellyttää mustavalkokuvausta, eikä The Killingiä voisi kuvitellakaan väreissä.
Suurenmoiset näyttelijät ja keskustelun elävyys pelastavat elokuvan Kubrickin filmejä joskus vaivaavalta ilmattomalta akvaariomaisuudelta. Kubrick on ohjaajista epäsentimentaalisin. Film noiriin hänen anaalisen hallittu, täydellisyyteen pyrkivä, kyynisen armoton tyylinsä sopii täydellisesti. Kubrickille ominainen kaikkivoipa Jumalan näkökulma tapahtumiin vain lisää vaikutelmaa mustasta elokuvasta satimena, jossa rikollisten, niin hyvien kuin pahojenkin, on turha potkia tutkainta vastaan.
Miten suoraviivaisesti de Corsian korruptiokytän läpimätä luonto ilmentyykään. Toisaalta karaktäärinäyttelijät Flippen ja Cook luovat rikkaat ja hienovaraiset roolityöt. Elisha Cook on ikonimainen kärsijä, koko näyttelijän roolihistorian kokoavalla tavalla vereslihalla ja haavanlehtenä Georgen rakastaessa gangsterinheilaa, joka ampuu reikiä miehen sydämeen joka kerran avatessaan suunsa.
Vaimona Marie Windsor ei anna tuumaakaan periksi mieskollegoilleen. Sherry Peatty on pelottomasti tulkittu houkkamainen pettäjä, joka vielä katsoessaan kohtaloa silmästä silmään kylvää myrkkyä suustaan: ”Minulla oli vain sinut, ei koskaan kunnon miestä…”
Clayn jengistä elokuvassa ensimmäisenä radalla vetoa lyömässä nähty Randy Kennan on joukon harmittomin tapaus, mukana kulkija, jonka pelimerkit eivät riitä suuriin panoksiin. Clay vaikuttaa ottaneen vanhemman miehen mukaan melkein säälistä. Nähdessämme Clayn juttelemassa Fayn kanssa rakastelun jälkilämmössä – samaan puolipukeiseen rohkeuteen yllettiin seuraavan kerran vasta Hitchockin Psykossa – Clay laskee leikkiä Kennanin kunnianhimottomuudella. Kun Kennan astuu sisään keskeyttäen suudelman, Clay toteaa kuitenkin välinpitämättömästi, että ”Me keskustelimmekin juuri sinusta”. Fay korjaa tilanteen sanomalla Clayn maininneen Kennanin hyväksi ystäväkseen.
Clayn ja Kennanin suhde on ambivalentti. Toisaalta Clay on ylimielinen harmitonta vanhusta kohtaan (näyttelijä Flippen oli toki filmauksissa vasta 55-vuotias, mutta jo harmaantunut), toisaalta nauttii vanhemman kumppanin seurasta ja uskollisuudesta. ”Ei ole mitään, mitä en tekisi Clayn puolesta”, sanoo Kennan Faylle. Mielenkiintoisesti Kubrick ja Thompson valottavat Kennanin luonnetta, kun tämä yrittää estää, ei itse ryöstötapahtumaa, vaan Clayta lähtemästä rahoineen Fayn matkaan. ”Jos sallit minun sanoa, sinä olet ollut minulle kuin oma poika”, uskoutuu Kennan. Hän vetoaa Clayhin, jotta tämä lähtisi ryöstön jälkeen hänen kanssaan nauttimaan elämästä. Erikoisen toiveen todellinen luonne paljastuu, kun Clayn antamien naurulla säestettyjen rukkasten jälkeen Kennan nähdään horjumassa raviradalle humalassa juuri kun ryöstökeikan pitäisi alkaa. The Killingin roolihahmot ovat vain näennäisen suoraviivaisia rikostyyppejä, todellisuudessa monisyisiä ja tulkinnoiltaan mietittyjä.
Muistettavia ovat myös Clayn jengin apumiehet, jotka eivät pääse osingoille, mutta ovat tärkeitä palapelin osia ja ryöstön onnistumisen varmistajia. Useimpia elokuviaan suurempi Timothy Carey — ”Minä olen kokaiini – mihin tarvitsisin aineita?”, näyttelijän kerrotaan sanonen – esittää ikimuistettavasti ja ihan silmätikuksi asti tarkka-ampuja Nicky Arcanea (”arcane” – salamyhkäinen, harvinainen, vaikeaselkoinen). Ampujan tehtävänä on alkusoitto: ampumalla kaataa radalta johtohevonen, jotta kaaos peittäisi Clayn raharyöstön. Timothy Careyllä oli paha maine lavasteita ahmivana kohtausvarkaana. Myös Arcanen roolissa näyttelijä on filmin villi kortti ja yhtä varma katseenvangitsija siinä missä naamaripäinen Sterling Hayden.
Painiammattilainen Kola Kwariani esittää sarjakuvamaista kovista, Maurice Oboukhoffia. Kukkakaalikorva aloittaa sisällä baaritappelun lisähämäyksenä samaan aikaan, kun Nicky Arcane on saanut radan sekaisin ulkopuolella. Mekkalan keskeltä Clay pääsee huomaamatta pukuhuoneen kautta kaikkein pyhimpään, vedonlyöntipaikan rahavarastoon.
Kennanin ilmestyminen päissääsn raviradalle ennen H-hetkeä ei ole ensimmäinen enne keikan pieleenmenosta. Jo Sherry Peattyn loputtomat utelut miehensä salaisesta keikkasuunnitelmasta ja George Peattyn monet tahattomat lipsahdukset enteilevät koko suunnitelman romahtamista. Myös Nicky Arcane kerää ammuskelullaan turhaa huomiota. Pakoyrityksessään Arcane kompastuu sananmukaisesti (ja ryöstöpaikkaan sopivasti) hevosenkenkään. Selkeämpää symbolia – suorastaan kirkuvaa – ei Clayn jengin viimeisen keikan huono-onnisuudelle voisi kuvitella.
Turmion tien loppuun saattamisesta pitävät huolen Sherry Peattyn ympärillä pyörivä sontakärpänen Val Cannon (tv-tohtorina hurmannut tummakulmainen Vince Edwards) ja hänen apurinsa Tiny (kolmesti Kubrickin elokuvissa uransa aikana näytellyt Joe Turkel). Sherryn vihjeestä he ilmaantuvat pyssyineen kutsumattomina vieraina Clayn jengin rahanjaolle.
Ironinen armonisku kaikille suurille toiveille on Clayn loppusoolo, pakoyritys rahojen kanssa. Vaikka jengi on poissa pelistä, ei peli näyttäisi sentään vielä menetetyltä porukan aivojen osalta. Mutta pienet yksityiskohdat – jotka Kubrick alustaa taitavilla kuvapoiminnoilla – saavat Clayn yritykset valumaan lentohiekkaan. Matkalaukun lonksuva salpa ja lentokentällä konetta odottavan rouvan pikku puudeli asettuvat täydellisen kaappauksen lopullisiksi kompastuskiviksi. Niitäkin ennen, alkusoittona jengipomo Clayn sortumiselle, Kubrick piirtää freudilaisen lipsahduksen kuin alitajuisena kutsuna epäonnelle. Näennäisen merkityksetön erehdys on film noirissa kohtalokas ennemerkki: Clay kolkuttaa hetken epähuomiossa väärään mökinoveen.
Lopun otos Clayn haaveiden kirpoamisesta taivaan tuuliin näyttää lainatun John Hustonin Sierra Madren aarteesta (1948), jossa kultahiekka haihtuu pyytäjänsä kynsistä kuin mitään ei koskaan olisi ollutkaan.
Klassikon ainesta on Sterling Haydenin kohtaloonsa taipuvan pääroolin ja ryöstäjän pellenaamarin lisäksi pukuhuonekohtauksissa, joissa strategisesti sijoitetut kattolamput valaisevat hämäriä käytäviä. Niissä ihmiset liikkuvat kuin nappulat shakkilaudalla suorittamassa pimeitä siirtojaan.
Monet yksityiskohdat jäävät mieleen niin visuaalisesti kuin sisällöllisesti. Rekvisiittana silmään pistävät ampumaradan ihmiskuvioiset taulut. Ihmistyypeissä yhteiskunnallista raadollisuutta paljastaa musta vartija (James Edwards, pioneeri näyttelijöiden joukossa, monipuolisti jo varhain Hollywoodin afroamerikkalaisrooleja), joka erehtyy kuvittelemaan invalidiksi tekeytyneen Nicky Arcanen sulavaa käytöstä ystävälliseksi veljeydenosoitukseksi. (Harvinainen, herkkä tunteen hetki, joka tietenkin heti kääntyy julmaksi vastakohdakseen).
Lisäksi vaikuttaviin kohtauksiin kuuluvat Peattyn pariskunnan yhä säälittävämmäksi ja henkisesti julmemmaksi muuttuva aviollinen kissa-hiiri-leikki, Georgen ”laukaisema” tuhoisa ammuskelu saaliinjaolla, George ja Sherry Peattyn viimeinen kohtaaminen papukaijahäkin katveessa, Kubrickin matemaattisen tarkka logistiikka ryöstöaseen piilottelun ja käyttöönoton suhteen, jne.
The Killing näyttäisi etenevän tappotahtisen suoraviivaisesti ja tehokkaasti kuin mikä tahansa kioskikirjallisuuden – pulp fiction – erikoisvalio. Mutta pinnan alla on muuta. Elokuva on läpikotaisin ”stanleystetty” ja ”kubrickoitu”. Toiminta on kellopelintarkkaa ja kristallinkirkkaasti kuvattua. Monet ohjaajan elokuvista ovat kuin pohjattomia labyrinttejä, joissa tarinan henkilöt räpiköivät avuttomina ja ulospääsyä vailla. The Killing laittaa kapuloita ansiokkaan amerikkalaisen rikoselokuvan halki-poikki-pinoon -kerrontaperinteeseen. Kelloa seurataan kuin Sheriffi-klassikossa, mutta tavoittelematta Zinnemanin siistiä lopputulosta.
Samalla kun elokuvan tempo näyttää kiihtyvän, Kubrick venyttää aikaa lähes surrealistisesti kerien rinnakkain auki useita aikatasoja. Paralleelikerronta ei etene klassisella, mykkäkauden Griffithiltä opitulla samaan aikaan toisaalla -menetelmällä, vaan omalakisesti. Filmissä kelataan aina ajassa taaksepäin, jotta voidaan kertoa, miten räjähdyspisteeseen päädyttiin kunkin jengin jäsenen näkökulmasta. Kubrick siirtää näin tyydytystä ja pidättelee purkausta kohden päämäärää – The Killingiä. Ohjaustapa vahvistaa ja varmistaa sen musertavan painon, jolla kohtalo kuljettaa miehiä tuhoon onnistuneen keikan ja Happy Endin asemasta.
Kubrickin tapa tehdä elokuvaa — purkamalla sen tarinan ja tarkastellen mitä se on syönyt – ei miellyttänyt filmiyhtiötä. United Artists halusi, että Kubrick leikkaa Killingin uudelleen normaaliin, kronologisesti etenevään tapahtumajärjestykseen. (Vertailukohtana suuremmassa mitassa Coppolan Kummisetä-elokuvat.) Sitäkin kokeiltiin, mutta kun se ei toiminut, Kubrick sai onneksi pitää päänsä. Neutraalinoloinen selostajaääni vaikuttaisi myönnytykseltä studiolle, yritykseltä pitää keskittymiskyvytönkin jutussa kärryillä. Kubrick ja ymmärtäväinen tuottajansa James B. Harris joutuivat ehkä heittämään kompromissieleen filmifirmalle kuin luuna voidakseen varjella tärkeintä, jäntevän kerroksellista visuaalista rakennetta.
“Killing” tarkoittaa rahakasta menestystä, suurta kaappausta tai esimerkiksi voittoa raviradalla. Siksi ”Tappo” on outo valinta kotimaisen dvd-julkaisun nimeksi, vaikka filmissä miestä ja naista kuoleekin oikealla ja vasemmalla. Ensi-iltaan filmi tuli meillä 60-luvun alussa nimellä Peli on menetetty.
Amerikkalainen Criterion sai klassikon Blu-raylle viime kesänä. Future Filmin komea Suomi-julkaisu perustuu ilmeisesti edelliseen, uusintateatterikierroksella 90-luvun lopussa meilläkin käyneeseen restaurointiin, joka tuo Kubrickin viimeistellyn kuvakerronnan esiin kerrassaan loistokkaasti myös dvd-levyllä. Samaan aikaan vaasalainen Future julkaisee punakantisessa Kubrick-sarjassaan kaksi muuta elokuvaa: uraansa aloittavan tekijän 1955 valmistuneen nyrkkeilijäkuvauksen Tappava suudelma (Killer’s Kiss) sekä ensimmäisen täysiverisen mestarinäytteen Kunnian polut (Paths of Glory, 1957). Itse pidän silti eniten The Killingistä.
Levyn lisämateriaalissa seikkaperäiset kuvaukset Kubrickin ja Haydenin elokuvaurilta, triviaa, traileri sekä stillejä ja julisteita. (HB)